lauantai 13. syyskuuta 2014

Miltä nyt tuntuu?

Tirpan odotuksen ja syntymän jälkeen elin mielessäni pientä suruaikaa siitä, miten en enää ikinä tule kokemaan vastaavaa. Esikoinen! Esikoisen odotus! Ensimmäinen raskaus täynnä aikaa, intoa, energiaa ja kaikki on niin ainutlaatuista! Tiedonjanoa, pähkäilyä, suunnittelua, shoppailua, valmistautumista, jännitystä ja hurmiota. Eihän sitä saa koskaan enää takaisin. Seuraavat plussat, rv:t ja synnytykset joutuu sitten vaan vetämään lonkalta läpi siinä kaiken muun lapsiperhe-elämän syrjällä. Kyynel!

Ja niinhän se onkin. Tavalllaan.

Mutta ei kuitenkaan!

Yhtä jännää se plussan odotus oli. (Ellei jopa itseasiassa jännempääkin, koska olin tällä kertaa odotuskannalla ja hyvissä ajoin liikkeella pissatikkuineni.) Varmaan yhtä monta tikkua tuli pissattua, tosin tällä kertaa ei epäuskoisuudessa, vaan saadakseni vain vahvistuksen olla taas yhden kokonaisen päivän aamusta iltaan varmasti raskaana.

Toistaiseksi olo on ollut yhtä parin päivän tuttua SI-nivelniksahdusta lukuunottamatta yhtä miellyttävä, rauhallinen ja oireeton, kuin viimeksikin. Mutta olen, jos mahdollista, vielä varmempi ja rauhallisempi. Alkuraskauden ultran varasin heti digitestin plussapäivänä, samoin ensimmäisen neuvolan, jotta sain mieleiseni ajat juuri haluamilleni päiville. Äitiysvaatteet on kaivettu esiin ja varastontäydennyskin jo alkanut.

Tottakai aina on intuitiostani huolimatta olemassa mahdollisuus, etenkin vielä tässä vaiheessa, ettei raskaus koskaan päätykään onnellisesti, mutta luottamus on suuri. Samoin rakkauskin tuota siemenen kokoista ameebaa kohtaan jossain tuolla uumenissa, joka saa aikaan menkkajomottelut, nivusrepäisyt äkkiliikkeissä ja ne maagiset viivat raskaustesteihin.

Taas kerran olen osannut siis surra jotakin sellaista, mitä ei olisi tarvinut surra. Toinen kerta on aivan yhtä ihana, kuin ensimmäinen. :)


torstai 4. syyskuuta 2014