torstai 11. huhtikuuta 2013

Hormoneja ja psykosomatiikkaa

Jos oot lukenut tällaisiä "itkunaihelistauksia" raskaanaolijoilta, niin hyvä. (Jos et ole ja tää postaus saa mut näyttäytymään jotenkin kyseenalaisessa valossa niin käyhän lukemassa. Ja varo, jos oot itkuherkkä, mulle ylläoleva keskustelu aiheutti parin tunnin itku-nauru-kohtauksen!)

Mä voin ihan vähän vedota siihen tosiseikkaan, että itken omasta mielestäni muutenkin ihan tuhottoman paljon, mutta kylläkin ihan asiallisista syistä (mut siis muut ei vaan ehkä itkisi niin helpolla). Nyt ehkä sitten vaan vielä herkemmin ja turhempienkin syiden takia. Onneksi tää itkuisuus ei mitenkään huomattavassa tai ainakaan häiritsevässä määrin ilmaannu ns. arkisten askareiden parissa, eli esimerkiksi duunissa tai kavereiden kanssa mun ei ole kyllä (nytkään) nähnyt vollottelevan mitään sen kummemmin.

Jonkin verran olen ottanut selvää hormonimuutoksista, joita mussa parhaillaan on meneillään, mutta en nyt jaksa tarkasti niistä sen tarkemmin listailla. Enkä niitä siis niin ulkoa ole opetellutkaan! Periaatteessa kuitenkin alkuraskaudessa huomasin selkeimmin henkisessä voinnissa tuon progesteronin, koska olo oli pääsääntöisesti suorastaan huikean rauhallinen ja tyyni ja samalla kuitenkin energinen. Se ilo kuitenkin tyssäsi, onneksi vain osittain, lyhyeen ja nyt on päivät välillä yhtä hormonimyrskyä. Ehkä vähän tilanne tosta puolivälistä kuitenkin rauhoittunut. Jonkinlainen uusi henkinen siirtymä tässä toiselta kolmannekselta vikalle on siis tapahtunut ja tapahtumassa! Prolaktiinin itku- ja myötätuntovaikutuksetkin on siis selkeästi ollut havaittavissa, kai se on pakko tässä vaiheessa myöntää. Tosin siis yhteistoiminnassahan noi kaikki vaikuttaa ja raskaana keho tuottaa jokaikistä hormonia enemmän kuin normaalisti! (Jopa isän hormonit muuttuvat mun myötä!)

Uskon siis samalla kuitenkin myös, että osa mielialan heilahteluista johtuu ihan vaan itsestään psyykkeestä (johon myös tottakai hormonitkin vaikuttaa välillisesti). Onhan odotusaika, etenkin ensimmäistä odottavalle, iso elämänmuutos ihan noin käytännössäkin, vaikka ne pienet valtavat asiat, kuten kehon muutokset ja tulossa oleva vauva sivuutettaisiinkin. Henkisistä muutoksista todennäkösesti suurin osa on positiivisia, mutta saa niitä vanhoja juttuja silti  haikailla, sehän on vaan osa sitä muutosta. Itse olen ainakin ihan itsekkään omakohtaisesti miettinyt paljonkin tietynlaista "nuoruuden", "tyttöyden" ja "itsekkyyden" katoamista. Vaikka varsinainen tyttö en ole vuosiin kokenut olevani, tuntuu silti, että tämän vuoden jälkeen olen sitten vielä sitäkin vähemmän. En myöskään ole enää koskaan tai missään lapseton tai synnyttämätön, emmekä me lapseton pariskunta. Lomarahoja en voi enää hetken mielijohteesta laittaa yhteen laukkuun luottaen siihen, että puurolla pärjää loppukuun. Joku on aina ottamassa esimerkkiä tekemisistäni, halusin tai en. Ei voi sanoe, että kaikki vapaus katoaa tai on kadonnut kertarysäyksellä jonnekin, mutta aika radikaalit raamit oma toiminta entiseen nähden saa. Täytyyhän sellaiseen henkisesti varautua! Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty ja jos se suunnittelu pitää sisällään parit hormoni-itkut ja raivot, niin antaa palaa. Ainakin on mitä muistella raskausoireista sitten jälkikäteen, kun fyysinen puoli on niin vähälle mut jättänyt.

Joka tapauksessa muiden muassa seuraavia olen itkenyt:

Mielenosoitus. En tiedä mitä vastaan se oli ja miksi, ja välimatkaakin oli monta sataa metriä, mutta se nyt vaan on itkun arvoista elää demokraattisessa yhteiskunnassa, jossa mielenosoittaminen on mahdollista.

Big Brotherissa soinut Yhdysvaltojen kansallislaulu. Onhan se aika mahtipontinen, ei siinä ympäristöä ja tilannetta tarvi huomioida!

Se sukupuoli siellä rakenneultrassa. Kaikki oli hyvin ja vekkuli oli terve ja vieraita ihmisiäkin samassa tilassa, mutta jotenkin se vaan meinasi tulla. Kolmesti noin 15 minuutin sisään. Onneksi onnistu pidättelyt.

Penkkaripäivä. En edes nähnyt koko abirekkoja, mutta näin niitä karkkeja maassa ja muistin siitä että on penkkarit. Se on kuitenkin käännekohta niille niiden elämässä.

Kissojamme. Jos Mies on välillä komennellut niitä (mun mielestä edes vähän turhaan) liian julmasti. Etenkin jos ovat olleet pitkän päivää yksin ja sitten iloitsevat kun kaikki on koolla ja yksi alkaa heti pomottelemaan.

Ja mainintaa eivät tosiaan tässä yhteydessä ansaitse parisuhde-, perhe- tai ystävähuoli-itkut. Minkäänlaisten biisien mukana en kykene välillä laulamaan ollenkaan (siis biisillä ei tosiaan väliä). Turhaa lienee mainita erikseen myöskään liikuttavia eläin-, vauva- tai synnytysjuttuja. Huoh.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti