Pelkän aamupalan turvin tällä kertaa - Synnytyskertomus

Vihdoin. Hups. :) Joku päivä vielä ehkä tarkemmin, tämä on aikalailla toisintoa muualta.

Sunnuntai-iltana 40+3 käytiin koko perheen voimin kävelylenkillä Keskuspuistossa heppoja katselemassa kauppareissun ohessa. Kävely oli vaivalloista ja hidasta, mutta sisuuntuneesti koitin ponnistella miehen ja Tirpan vaunujen tahtiin. Illalla kotona Tirpan iltapala-astioita tiskatessa tuntui ensimmäinen niin voimakas pään painallus haaroihin, että se alkoi jo mielessäni muistuttaa kunnon supistusta. Kun vastaavia painalluksia tuntui seuraavan tunnin aikana telkkarin ääressä vielä muutama lisää, aloin varovasti olla aivan aavistuksen toiveikas. Toisaalta samalla myös ajatus synnyttämisestä tuntui raskaalta, sillä oli ilta ja epämääräiset tuntemukset olivat vasta aivan mietoja ja aluillaan – tätä menoa tässä menisi vielä pitkään!

Mm-lätkän finaalipeli alkoi pyöriä telkkarissa ja katselimme sitä. Itselleni iski kuitenkin puuska touhuilla myös muuta, joten kävin siivoilemassa ympäri kotia välillä mitä pientä sattui mieleen tulemaan, viikkailin muun muassa vaatekaappini siistiksi. Myös sairaalan ohjeiden mukaan kävin pitkässä hartaassa suihkussa rentoutumassa ja otin yötä varten gramman parasetamolia. Läpi koko lätkäpelin painesupistuksia ilmaantui, mutta välit olivat harvoja, kymmenisen minuuttia ja yli, ja sohvalla istuminenkin oli ihan miellyttävää, vaikka siirryinkin loppuvaiheessa innoissani jumppapallon päälle. Ennen puolta yötä menimme nukkumaan, kun mieskin alkoi torkkua sohvalla ja huomasin seuraavani telkkarin tapahtumia yksikseni. Kellottelin kännykän supistuslaskurilla tuntemuksia tunnista kahteen yön pimeydessä sängyssä ja totesin, ettei nukkumisesta tule näiden kanssa mitään, koska piti keskittyä rauhalliseen hengittelyyn. Nousin jumppapallon päälle tietokoneelle tiirailemaan Ikean nettisivujen sisustustekstiilejä.

Aamuyöstä maanantaina 40+4 yritin jälleen jotakuinkin neljästä kuuteen palata sänkyyn nukkumaan, mutta vaikka lepoasento ja pieni unihorros tuntuikin mukavalta, ei nukkumisesta tullut edelleenkään mitään, sillä makuuasennossa supistukset yllättäen tuntuivatkin voimistuvan, säännöllistyvän ja tihenevän! Nousin takaisin koneelle, laitoin suosiolla kahvin tippumaan, söin aamupalaa ja kävin jälleen pitkässä suihkussa. Ennen seitsemää menin herättämään miehen ja varoittamaan, että en pysty viemään Tirppaa päiväkotiin aamulla, vaikka synnyttämään ei vielä tarvitsisikaan lähteä. Mies nousi ja auttelin aamupuuhissa normaaliin tapaan, kun mies vei ennen töihinlähtöä tytön tarhaan. Varoitti vielä tarhassa hoitajia jonkun muun mahdollisesti saapuvan hakemaan.

Yksin kotiin jäätyäni yritin nukkua vuoroin sängyssä ja sohvalla, mutta sain todeta saman kuin yölläkin. Vaikka jalkeilla vielä miedot ja epäsäännölliset supistukset harvenivat ja muuttuivat epäsäännöllisen pituisiksikin, kylkimakuulla ne tuntuivat voimistuvan ja säännöllistyvän. Olin hieman ihmeissäni, sillä yleensähän oppikirjojen mukaan kuuluisi käydä juuri päinvastoin. Nöyränä tyttöni luin vuokralla olevan TENS-laitteen käyttöohjeet ensimmäistä kertaa alusta loppuun ja asensin sensorilätkät itse hieman vaivalloisesti selkääni hieman myöhemmin aamupäivällä. Hieman hirvitti sähköiskun saaminen tai muu laitteen oikosulku, mutta totesin, ettei sellainen voi mitenkään olla kovin todennäköinen tällaisessa kuuluisassa aparaatissa. Normaalitilassa laite lähetti selkään tasaisia neljän nykäyksen sarjoja, tyk-tyk-tyk-tyk, ja supistusten aikana boostilla jatkuvaa hierovaa värinää, bzzz... Etukäteispeloista huolimatta vempain vaikutti erittäin mukavalta ensituntumalta ja jo ensimmäisestä TENS-boostatusta supistuksesta olo tuntui huojentuneelta. Tällä mentäisiin kotioloissa niin pitkään kuin suinkin. Kävin sohvalle kyljelleen ajatuksena ottaa vastaan mitä tulee ja vahvistaa supistuksia sitten vaikka makuulla, jos ne kerran siitä innostuivat. Kahdessa eri pätkässä sain nukuttua ja torkuttua pitkin päivää melko mukavasti. Painelin kännykän ajastinta ja TENSsin boostia päälle sen minkä torkkumiselta tajusin. Mieskin kyseli puolilta päivin kuulumisia, mutta juuri mitään kerrottavaa ei ollut. Jotain tapahtuu, muttei sitten kuitenkaan oikeastaan vielä mitään. Iltapäivän puolellakin saavutin vielä supistusten välin ennätyksen, kun mitään ei tuntunut peräti 50 minuuttiin!

Mies ja Tirppa kotiutuivat töistä ja päiväkodista, ja alkoi iltapuuhastelu vastikään ostetun Tirpan uuden vaatekaapin parissa. Ilokseni iltaa myöten supistuksetkin tuntuivat saavan taas uutta potkua. Vessakäynneillä havaitsin myös limatulpan irtoavan hiljalleen. Supistusten välit vaihtelivat edelleen noin 8-20 minuuttia, mutta ne pysyivät pitkinä, jopa kaksiminuuttisina ja vaikka suurin osa oli helposti siedettäviä, alkoi joukkoon eksyä myös jo hieman keskittymistä vaativia, joiden aikana puhuminen oli vaivalloista. Tietoisesti yritin etunojassa kieputtaa lantiota aina supistuksen tullessa ja huolehdin, että leuka pysyi rentona. Vahvempien supistusten aikana alkoi jo mielessä häämöttää sairaalaanlähtö ja alkanut synnytys, mutta rauhallisemman vaiheen aikana olin taas valmis pyörtämään ajatukseni. Ennen Tirpan nukkumaanmenoa mies ilmoitti vanhemmilleen meillä todennäköisesti tarvittavan yön aikana lapsenhoitoapua. Tai oikeammin kysyimme haluavatko he mielummin ajella meille keskellä yötä vai ottaa Tirpan jo illalla ennen nukkumaanmenoa koko yöksi luokseen hoitoon. Tyttö jäi normaalisti kotiin nukkumaan ja miehen vanhemmat menettivät yöunensa. Välillä supistusten voimakkuudesta ei siis voinut erehtyä, vaan tiesin, että lähtö on lähellä, mutta välillä tauot pitenivät taas ja epävarmuus iski. Limatulpan erittyminen oli yhtä aikaa rohkaisevaa, mutta toisaalta lannistavaakin, koska Tirpan synnytyksessä tulpan ilmaantumisesta vessakäynneillä meni itse syntymään vielä lähes puolitoista vuorokautta.

Tirpan nukahdettua istuin ison iltapalan jälkeen telkkarin ääressä jumppapallolla TENSsin ja supistuslaskurin kanssa. Mies nukahti jälleen sohvalle ja paimensin sen makuuhuoneen puolelle siltä varalta, että Tirppa heräilee yöllä ja huomaa olevansa yksin, ja sanoin herätteleväni varmasti myöhemmin. Puolenyön jälkeen laitoin Youtubesta kuulokkeisiin soimaan tanssimusiikkia ja vatkasin lantiota supistusten välissä ja aikana musiikin tahtiin tietokoneen edessä, välillä tein vastaavaa jumppapallolla. Musiikki toimi TENSsin rinnalla yllättävän tehokkaana kivunlievittäjänä ja aika lensi kuin siivillä. Muutamat synnytys-selfietkin tuli kuulokkeet korvilla räpsittyä. Taktiikkani toimi erinomaisesti ja sain liikkumalla supistukset vihdoin tulemaan kunnolla alle 10 minuutin välein. Supistukset olivat vaihdellen joko kipeitä tai aivan todella kipeitä, mukavan meheviä, mutta pohdiskelin silti hiljakseen onkohan lähdön aika ihan sentään vielä tullut. Toisaalta tiesin, että appivanhemmilla menisi hetki heräillä ja ajella paikalle ja siihen vielä kuluisi päälle jonkin aikaa matkaan Kätilöopistolle, vaikka lähellä asuimmekin. Siinä vaiheessa kun olin vauhdittanut supistuksia jo lähes kaksi tuntia tulemaan alle 10 minuutin välein, parhaimmat jopa kahden minuutin välein päätin soittaa Kätilöopistolta neuvoa.

Kahden aikaan tiistaina 40+5 Kätilöopistolla vastasi 4. kerroksessa äänestä päätellen vanhempi nainen, joka kyseli perustiedot, supistustiedot ja testaamani apukeinot. Kuultuaan lapsenvahtitilanteesta ja käytössä olevasta TENSsistä hän antoi luvan valmistella lähdön heti kun vaan siltä tuntuu. Ilokseni hän myös ilmoitti meidät tervetulleiksi Kättärin 5. kerrokseen, entiseen Haikaranpesään, jossa Tirppakin oli syntyinyt. Puhelun jälkeen alkoikin varsinainen toiminta vihdoin ja viimein. Herätin miehen uniltaan, joka puolestaan soitti ja herätti vanhempansa. He ajoivat paikalle vauhdilla arkiyön hiljaisuudessa, soittivat vielä Sokoksen kulmalta, että tulossa ovat. Tällä kertaa itseeni ei kyllä pätenyt ”tukka hyvin” -sääntö, vaan supistusten väleissä mietin kyllä jätänkö hiukset auki (jätin) ja onko sopivat vaatteet päällä. Hoksasin myös viime tipassa ottaa ison pyyhkeen viikattuna mukaan auton penkille, koska ensimmäisessä synnytyksessä vedet olivat jo tässä vaiheessa spontaanisti menneet kaikki kerralla.

Miehen äiti tuli ovelle kolkuttelemaan, mies oli onneksi edellisenä päivänä antanut heille kaiken varalta vara-avaimet mukaan, ettei tarvittu summeri- tai puhelinsoittoja enää erikseen. Toivottelujen jälkeen taapersin nopeasti supistusten välissä alakertaan ja pääsin juuri ja juuri livahtamaan auton takapenkille, kun seuraava supistus iski. TENSsin avulla sensorilätkien puristuessa selkänojaa vasten supistus oli yllättävän helppo ottaa vastaan, joten taas jäin miettimään olemmeko matkaamassa liian aikaisin. Lyhyen automatkan aikana ei supistuksiakaan enää kuulunut ennen Kätilöopiston aulaa. Töyssyt sen sijaan tuntuivat puuttuvista supistuksista huolimatta todella häijyiltä. Aulassa heti ulko-ovesta astuttua nojailin yhden pitkän supistuksen rauhassa läpi ja kiipesimme portaita pitkin viidenteen kerrokseen hartaassa tunnelmassa. Osaston ovella supistus oli porraskiipeilyn ansiosta tuloillaan, mutta säikähtikin pois.

Sairaalassa meidät kirjattiin sisään 02.55, eli noin tunti puheluni jälkeen. Pääsimme suoraan synnytyssaliin ja kätilö kysyi pystyisinkö makaamaan syke- ja supistuskäyrien ajan, eli puoli tuntia. En kuvitellutkaan siinä vaiheessa enää pystyväni, joten käyriä alettiin ottaa seisten. Jäimme miehen kanssa kaksin saliin ja melko pian sykeanturi jäi huonoon asentoon ja sykekäyrä alkoi pätkiä ja välillä näyttää omaa sykettäni. Soitimme kätilön takaisin paikalle noin 3.20 ja hän yritti hieman tuskastuneena asetella lätkiä uudestaan paikalleen. Hänen poistuttuaan ne irtosivat taas ja sen jälkeen yritin itse pidellä sykeanturia alamahalla sellaisessa kohtaa, että syke rekisteröityisi jatkuvasti. Käyrä kuitenkin pätki jatkuvasti ja itse tuskailin miehelle, että tää on nyt taas tätä, kun haluavat väkisin saada sen puoli tuntia käyrää ja minähän en makaamaan pysty, eli ollaan pattitilanteessa ja joudun kököttämään näissä seisoma-antureissa kiinni koko loppusynnytyksen.

Ennen neljää kätilö kuitenkin palasi saliin ja vapautti minut vöistä sanoen, että voin olla hetken ilman ja kokeillaan sitten uudestaan. Alatutkimuksessa hän totesi minun olevan jo ”viisi tai on tää varmaan kuusi” senttiä auki ja synnytyksen hyvässä vauhdissa. Totesinkin takaisin päin, että juuri sen verran olisin itsekin ajatellut auenneeni tuntuman perusteella ja että hyvään aikaan sitten ilmeisesti tulimme. Kätilö kysyi haluanko olla omissa vaatteissani, mutta sanoin vaihtavani mielelläni sairaalamekon jo päälle, koska siinä onnistuu sitten ihokontakti heti syntymän jälkeen niin helposti. Ajattelin myös, että tässä vaiheessa vaatteidenvaihto sujuu myös helpommin kuin myöhemmin sujuisi. Ennen poistumistaan hän kyseli kivunlievitystoiveita ja sanoin, että toistaiseksi pärjään pelkällä TENSsillä, mutta että ilokaasua haluan kyllä sitten kun se ei tunnu riittävän. Kätilö laittoi kaasuhanat valmiiksi auki, 30% ilokaasua ja 70% happea, neuvoi maskin käytön ja lähti omille teilleen.

Sinnittelin monta supistusta vielä TENSsin kanssa, vaikka kerta kerralta teki tiukempaa. Kävelin ympäri huonetta, kaivoin vauvan ensimmäiset vaatteet valmiiksi hoitopöydälle esiin, piipahdin kännykällä somessa ja roikuin supistuksen tullessa milloin missäkin seinässä, ikkunalaudassa tai ovenkarmissa. Mies plarasi kännykkää ja etsi ikkunalaudan aparaatista radio Aallon taajuuden. Lopulta kun muutaman supistuksen ajan olin jo ajatellut seuraavassa supistuksessa nappaavani ilokaasun käyttöön otin maskin kouraan. Muutamien supistusten ajan TENSsin ja ilokaasun yhdistelmällä synnyttäminen oli hetken jopa täysin kivutonta ollessani auki noin 7 senttiä ja sain hetken huilitauon. Kaasumaski kuitenkin painoi kädessä ja kävin jonkin ajan kuluttua polvilleen sängylle ylösnostettua sängynpäätyä vasten, ettei tarvinut kävellä maskiletkun kanssa.

Kätilö palasi paikalle ja kysyi olisiko minun mahdollista istua keinutuolissa sykekäyrän oton ajan. Muistelin viime synnytyksessä sen olleen melko siedettävää, joten asetuin nytkin keinumaan. Anturi alkoi kirjoittaa käyrää kello 4.48 ja päätin sitkeänä sinnitellä pakollisen puoli tuntia. Ensimmäiset supistukset TENSsin ja ilokaasun voimin keinutuolissa olivat melko siedettäviä, mutta jostakin syystä tuntemukset pahenivat huomattavasti yhtäkkiä. Noin viiden viimeisen keinutuolisupistuksen ajan karjuin, voihkin ja murisin tuskalliset supistukset läpi ja kirosin koko keinutuolin ja käyrät jonnekin missä aurinko ei paista. Lisääntyneen volyymin myötä mieskin tuli keinuttamaan tuolia ja tsemppaamaan viereen, mitä tosin en juuri edes huomannut. Sinnittelin väkisin 5.20 asti, jolloin käyrää oli välttämättömin puoli tuntia ehjänä kasassa ja sitten pomppasin lyhyen supistusvälin aikana takaisin pystyyn ja tilanne helpotti heti, joskin ilokaasun hönkimisen kanssa riittävän ajoissa supistuksien edellä piti olla tarkkana.

Huonon asennon vuoksi en kuitenkaan ilmeisesti ollut pystynyt kunnolla rentoutumaan supistusten kanssa ja juuri noiden kivuliaiden loppusupistusten aikana sykekäyrällä näkyi pieniä pudotuksia. Huomasin ne itsekin keinutuolihelvetissäni ja siksikin halusin mahdollisimman pian takaisin parempiin asentoihin ja liikkumaan. Kätilön palatessa saliin hän ehdottikin varovaisen kohteliaasti kalvojen puhkaisua, jotta sykettä saataisiin seurattua pääpinnin kautta varmemmin. Vaikka etukäteen olin kovasti toivonut synnytystä lapsivesien kanssa, niin suostuin silti. Epäilin nimittäin samalla, että kalvojen puhkeaminen luultavasti melko luonnollisesti tehostaisi samalla supistuksia. Edellisessä synnytyksessä kun supistukset olivat selväsi voimistuneet jo kotona vesien mentyä.

Tuskallisesti ja tiheiden supistusten lomassa sain itseni joten kuten kammettua sängyllä toisin päin. Kohdunsuu oli tutkaillessa auki 7-8 senttiä. Kätilö levitteli sängylle muoveja ja suojia, ja puhkaisi kalvot kello 5.50. Kalvojen puhkaisu varsinaisesti ei juuri sattunut, mutta jokainen tiuhaan tuleva supistus oli sängyllä selällään maaten melko karmiva. Kauheampia niistä teki sekin, että tiheyden vuoksi en huomannut aloittaa ilokaasun hengittelyä riittävän ajoissa ja koska se myöhästyi, en huomannut napsauttaa TENSsiäkään boostille heti supistuksen alussa kun keskityin maskista kaasun imemiseen. Periaatteessa siis supistusten alut ja huiput olivat karmeita lähes vailla kivunlievitystä, mutta loppusupistukset lievityksien kanssa lähes siedettäviä, tai niin siedettäviä kuin tuossa vaiheessa voi olettaa. Äänenkäyttöä jatkoin silti jo keinutuolista tuttuun tapaan. Mies tuli oikealle puolelle auttamaan minua takaisin polvilleen sängylle, ja koko kääntymisoperaatiossa meni aikaa noin kolmen supistuksen verran, eli kauan.

Pystyssä huomasin kalvojen puhkaisun jälkeen myös vauvan liikkeiden muuttuneen todella kivuliaiksi. Kaikeksi riemuksi vauva liikkui juuri supistusten välissä, joten kipu ei päässyt taukoamaan missään vaiheessa. Pelkät supistuskivut tai pelkät vauvan liikkeistä syntyvät kivut olisi jotenkin voinut kestää, mutta yhdistettynä molemmat taukoamattomana olivat liikaa. Ilokaasuakaan ei voinut taukoamatta hönkiä ja TENS oli jo monen supistuksen jälkeen unohtunut boostille. Ilokaasu oli jo jossakin vaiheessa vaihdettu vahvemmaksi 50%-50% -seokseksi ja sen vahvempaa en pahoinvoinnin takia olisi luultavasti pystynyt hengittämäänkään. Kaiken lisäksi kätilön asentama pääpinnikään ei onnistunut rekisteröimään sykkeitä jatkuvasti. Kätilö kysyi pystyisinkö vielä palaamaan selinmakuulle pinnin korjailua varten, mutta kysyin pystyisikö hän tekemään sen väärin päin, kun olen kontillaan. Hän yritti, mutten tiedä onnistuiko.

Roikuin sängynpäädyssä muutaman supistuksen ajan voihkien vuoroin vauvan liikkeitä ja ölisten supistuksia läpi. Lopulta totesin lannistuneena kätilölle tarvitsevani jonkin puudutteen, etten kestä tällaista menoa. Toisaalta tuntui mahdottomalta kestää erilaisina jatkuvia kipuja, mutta toisaalta ajatus synnytystä hidastavasta puudutteestakin tuntui yhtä aikaa sietämättömältä. Kätilö aloitti kuuliaisena kuitenkin esivalmistelunsa ja laittoi käteeni kanyylin 25 minuuttia kalvojen puhkaisun jälkeen. Jonnekin hän poistui vielä salista, sillä pian kanyylin jälkeen tunsinkin ilokseni ensimmäisen kerran ponnistuksentarvetta ja käskin miehen soittaa kellosta kätilön paikalle. 10 minuuttia sen jälkeen kun olin pyytänyt puudutusta kätilö kysyi tilaako hän sen vai aletaanko hetken päästä ponnistaa ilman, ja pienen hetken mietittyäni vastasin, että mennään ilman. Päätös oli tavallaan järjettömän helpottava, koska tiesin että kauaa ei enää mene, puudutus olisi vain hidasteena ja niin lyhyessä ajassa en kipuun kuolisi, vaikka se yltyisi vielä millaiseksi.

Vihdoinkin kello 6.35, eli 45 minuuttia kalvojen puhkaisusta olin siis auki kymmenen senttiä ja aloitin ponnistamisen. Jotakin kertoo omasta transsimaisesta synnytyskuplastani, että keksin juuri ennen ponnistamista vihdoin mainita kätilölle toiveenani olevan polikliinisen kotiutumisen. Kätilö totesi lausahdukseeni, että katsotaan nyt miten tämä loppu ensin menee. Jo kätilön sisätutkimuksen aikana kroppani oli kramppimaisesti alkanut itsenäisesti ponnistaa, mistä sanoin kätilöllekin ja ihmettelin ja osoittelin itsekseen jännittyvää möykkymahaa. Vaikka etukäteen olisin tällä kertaa halunnut ponnistaa pystymmässä asennossa, en sellaiseen ehtinyt. Supistuksen tullessa ei tarvinut kuin antaa pieni sysäys vartalolle ja tuntui että kroppa ponnisti, ”oksensi” sen jälkeen aivan itsestään. Yhden supistuksen ponnistin niin, että pää kävi vain venyttämässä paikkoja ja heti tuon jälkeen kätilö käski miehen soittaa kellolla toisen kätilön avuksi, seuraavalla supistuksella pää jäi hetkeksi jo synnytyskanavaan puristuksiin, mutta hulahti vielä takaisin sisäpuolelle, ja kolmannella pää ponnistui helposti ulos asti. Lapsen lisäksi taatusti sängylle päätyi vähän sitä itseäänkin. Venymisen tunne oli melkoinen ja kireä, muttei Tirpan ponnistukseen verrattuna paha ollenkaan. Hartiat syntyivät heti seuraavalla ponnistuksella helposti. Kätilö sanoi napanuoran olevan hartioiden ympärillä ja yhden supistuksen ajan sain sen vuoksi puhista tyhjää. Tuossa vaiheessa se onnistuikin jo melko helposti. Seuraava supistus olikin kuuluisan vasikkamuljahduksen hetki, kun loppu vauvasta syntyi 6.46. Ensimmäisenä totesimme yhteen ääneen miehen kanssa vauvan olevan niin pieni jalkojeni välissä, ja ojentelin jo käsiäni sitä kohti, kun kätilöt vielä pyyhkivät pahimpia roiskeita pois.

Saan vauvan sairaalapaidan sisään rinnalleni ja sillä on sairaalan ruma sideharsopipo pienessä päässään.

Mies saa hetken päästä leikata napanuoran ja mulle tyrkätään kanyylin kautta ruiskusta oksitosiinia. Kyselen kätilöltä repeämätilannetta, mutta hän naurahtaa, että odotetaan nyt tämä napanuora ensin pois edestä. Käskystä yritän ponnistaa, muttei istukka vielä synny. Seuraavalla yrityksellä hetkisen päästä tunnen kuinka jotakin mulahtaa ulos, ja istukkakin on syntynyt. Juhlallisesti kätilökin toteaa synnytyksen olevan päättynyt. Lopulta hän sanoo laittavansa muutaman tikin johonkin pieneen repeämään. Se on tullut suoraan alaviistoon ja on pinnallinen. Verta olen menettänyt 250 millilitraa, eli vain noin puolet siitä mitä verenluovutuksessa viedään, ajattelen mielessäni.

Synnytyskätilön vuoro loppuu ja seuraava saapuu paikalle. Mies lähtee keittämään itselleen aamukahvia ja kätilön poistuessa jään vauvan kanssa ihmettelemään ja testaamaan imetystä. Pitkän ja hartaan hapuilun ja hamuilun jälkeen saan imetettyä vauvaa ensin oikeasta ja sitten vasemmasta rinnasta. Toisellakin rinnalla vauva hapuilee ja hamuilee vielä hyvän tovin imetysten välillä. Kesken imetysten tunnin päästä syntymästä pyydänkin salissa poikkeavalta kätilöltä gramman parasetamolia imetyksen myötä hyökänneisiin jälkisupistuksiin.

Imetyksen jälkeen mies pääsee kylvettämään ja vaipattamaan vauvan samalla kun itse syön aamupalaa ja käyn suihkussa. Suihkun lattialle valuu paljon verta, mutta mielestäni silti selvästi vähemmän kuin Tirpan synnytyksessä. Silloin muistan ajatelleeni siivoajaa säälien. Tosin ajatusmaailma on voinut muuttua kahden synnytyksen välillä muutenkin, mistäs sitä tietää. Imetän vielä toisen kerran ja sitten jään vauvan kanssa nukkumaan saliin, kun mies lähtee kotoa hakemaan turvakaukalon. Hieman toki sättien itseään, ettei tajunnut sitä polikliinisen synnytyksen varalta napata mukaan jo yöllä lähtiessämme.

Lääkäri tulee puolilta päivin tarkistamaan vauvan, ja samalla puen sille omat vaipat ja vaatteet päälle. Myös kätilö käy ennen kotiutumispapereiden kirjoittamista keskustelemassa synnytyksestä kanssani. Mies palaa takaisin ja 6 tuntia Toukan syntymästä pääsemme lähtemään taksilla kotiin Tirpan luokse.

Miltä nyt tuntuu?

Tirpan odotuksen ja syntymän jälkeen elin mielessäni pientä suruaikaa siitä, miten en enää ikinä tule kokemaan vastaavaa. Esikoinen! Esikoisen odotus! Ensimmäinen raskaus täynnä aikaa, intoa, energiaa ja kaikki on niin ainutlaatuista! Tiedonjanoa, pähkäilyä, suunnittelua, shoppailua, valmistautumista, jännitystä ja hurmiota. Eihän sitä saa koskaan enää takaisin. Seuraavat plussat, rv:t ja synnytykset joutuu sitten vaan vetämään lonkalta läpi siinä kaiken muun lapsiperhe-elämän syrjällä. Kyynel!

Ja niinhän se onkin. Tavalllaan.

Mutta ei kuitenkaan!

Yhtä jännää se plussan odotus oli. (Ellei jopa itseasiassa jännempääkin, koska olin tällä kertaa odotuskannalla ja hyvissä ajoin liikkeella pissatikkuineni.) Varmaan yhtä monta tikkua tuli pissattua, tosin tällä kertaa ei epäuskoisuudessa, vaan saadakseni vain vahvistuksen olla taas yhden kokonaisen päivän aamusta iltaan varmasti raskaana.

Toistaiseksi olo on ollut yhtä parin päivän tuttua SI-nivelniksahdusta lukuunottamatta yhtä miellyttävä, rauhallinen ja oireeton, kuin viimeksikin. Mutta olen, jos mahdollista, vielä varmempi ja rauhallisempi. Alkuraskauden ultran varasin heti digitestin plussapäivänä, samoin ensimmäisen neuvolan, jotta sain mieleiseni ajat juuri haluamilleni päiville. Äitiysvaatteet on kaivettu esiin ja varastontäydennyskin jo alkanut.

Tottakai aina on intuitiostani huolimatta olemassa mahdollisuus, etenkin vielä tässä vaiheessa, ettei raskaus koskaan päätykään onnellisesti, mutta luottamus on suuri. Samoin rakkauskin tuota siemenen kokoista ameebaa kohtaan jossain tuolla uumenissa, joka saa aikaan menkkajomottelut, nivusrepäisyt äkkiliikkeissä ja ne maagiset viivat raskaustesteihin.

Taas kerran olen osannut siis surra jotakin sellaista, mitä ei olisi tarvinut surra. Toinen kerta on aivan yhtä ihana, kuin ensimmäinen. :)

Taas mennään

<3

Mutta älkää ihan vielä onnitelko. Ei turhaan jinxata.

Minäkö taaperon imettäjä?

No en ole! Vielä. Toki jonkin mittapuun mukaan ehkä, koska tällä yhä imetystä jatkavalla Tipusella on ikää jo yli vuosi. Toisaalta se ei kuitenkaan kävele tai puhu vielä, mitkä myös voisi lukea vauvuuden ja taaperouden erottaviksi tekijöiksi. Aamut on meidän vuorokauden isoin imetyshetki niinä päivinä kun typy ehtii herätä ennen mun töihinlähtöä, eli tulevaisuudessa varmaan etenkin, kun Mies palaa ensi viikolla töihin ja mun työt siirtyy ilta- ja viikonloppuaikaan. Päivisin Tirppa ei juuri maitopalleroita kaipaile, illalla joskus joo ja joskus eiei. Eli oikeastaan homma toimii vähän tai aikalaillakin just niinkuin joskus puol vuotta takaperin "suunnittelin". Mutta että mitä ihmettä, mikä ihmeen taaperoimetys?!?

Odotusaikana ja imetystaipaleen alussa mun vain ja ainoa tavoite ja toive oli välttää pullo- ja korvikerumba ja hoitaa maitohomma kotiin mielummin ekologisesti omasta ahterista lähtien. Missään vaiheessa, edes raskausaikana tai synnytyslaitoksella, en ottanut stressiä hommasta, vaan raskaana ajattelin, että "kaikkeni yritän ja lopun näkee sitten", ja laitoksella puolestaan, että "kyllä tää tästä vielä lähtee". Ja niinhän se menikin. Alun imuotehankaluuksien ratkettua ei meillä erikoisempia ongelmia vastaan tullutkaan. Hiven sammasta katosi itsestään, hampaiden tulot vaikuttivat aina vain sen päivän kerrallaan, kunnes helpotti. Ei tukoksia, tulehduksia, kummoisempia raivareita tai lakkoja. 

Ensimmäisen kerran pullon testailua 3-viikkoisena.

 Vastasyntynyt "roikkui tissillä" hereillä ollessaan vähintään sen tunnin välein, iltaisin vähintään puolen tunnin välein ja ajoittain kerralla tunnin tai pari putkeenkin. Aina herätessä, aina ennen lähtöä, aina nukkumaanmennessä, jokaisessa mahdollisessa välissä ja välillä niiden välienkin välissä, jne. jne. jne.Vähän isompana, ehkä 2-3-kuisena tahti jo hellitti ja väliä saattoi tulla välillä niinkin pitkään, että ihan ihmetteli miten sillä ei jo ole nälkä, kun oli tottunut tiuhempaan tahtiin. Yhtäkkiä olikin ihan kiva lähteä kaupungille, kirppikselle, kauppaan tai piknikille, kun ei joutunut joka penkillä kaivamaan nisää esiin. Päiviä pystyi jopa suunnittelemaan sen muutaman tunnin eteenpäin! Tutti astui kuvioihin joskus 4-kuisena, joten 10-20 minuutin viivytyksetkin nälkäänsä heränneelle olivat ihan mahdollisia (bussissa kotimatka, kaupasta kotiin kävelyt tyypillisimmin). Tällaisella aikataululla, kombolla ja tunnelmilla mentiinkin sitten ruokailuihin asti suunnilleen. Jossakin vaiheessa huomasi kaipaavansa niitä vastasyntyneen seesteisiä, pitkiä imetysrupeamia, kun ehti rauhassa katsella jakson tai pari jotain telkkasarjaa ja huilata.

Melkein 5-kuisena jouluaattoillan maitoja.

Varmaan sitten 7-8 kuukauden iässä alkoi ruoka ja iltapuuro upota siihen tahtiin, että imutusten tarvekin helpotti. Tosin hyvin jo syyslukukaudella, ennen puolen vuoden ikää, oma äitini onnistui viihdyttämään neitiä pakastemaitoja käyttämättä sen kolme tuntia, mitä yhdellä luennolla käyminen multa kesti. Kevätpuolella homma olikin sitten jo rutiinia ja saivat maistella luennon aikana aina jonkin soseruoan. Ruokapuolesta Mies ja hoitajat ovat pääsääntöisesti ennen tuota vuoden ikää antaneet soseruokia mielummin ja minä taas painottunut antamaan neidin itse tutkailla safkojaan ja syödä omatoimisesti. 7-8-kuisena yösyötöt myös alkoivat kadota ohjelmasta. Ensin jäljelle jäi yksi aamuyön syöttökerta, joka sitten lopulta putosi sekin pois itsestään. Nykyisin noin joka toinen aamu Tirppa herää omasta sivuvaunustaan viereen nukkumaan ennen kuutta ja jos olen itse samoihin aikoihin nousemassa aamuvuoron takia töihin, annan yleensä aamumaidotkin samalla.

Töiden alkaminen kesäkuussa ja entisestään lisääntynyt ruoan syöminen ovat kyllä selvästi vaikuttaneet imetystahtiin. Vaikka vielä vähän vauva onkin, niin Tirppana on mielestäni tämän Taaperoimetyksen aloittanut jos hiljalleen kesän myötä ihan itse. Villinä, vapaana ja pirteänä maidot eivät enää juuri kiinnosta, mutta vähänkään unisena, väsyneenä tai kurjalla fiiliksellä maistuu antaumuksella.

Etukäteen kaavailemani tavoite siis toteutui: pullot jäi kaappiin pölyttymään ja korviketta sellaisenaan taidettiin kokeilla huvikseen vaan kerran (ruoanlaitossa sitä kyllä oli). Mitään uutta tavoitetta en itelleni ole asettanut. Nyt on hyvä näin, mutta jos joskus ei ole, niin katellaan sitä sitten uudestaan silloin.

Taaperohöyryjä!

Kyllä vain! Nostalgiahetket (ainakin tältä kesää) on nyt eletty ihan olan takaa. Viikonloppuna juhlittiin kaupungin leikkipuistossa omatekoisten pizzojen ja mansikkakakkujen voimin muutama tunti, mutta hiljaa omassa mielessä samalla muisteli kaikenlaista ihanaa.

(Miehen kanssa: )
Vuosi sitten tänään olis aamulla ollu se pirun yliaikakontrolli.
Vuosi sitten just näihin aikoihin oltais oltu ruokakaupassa kun tuli se eka supistus, jonka takia piti pysähtyä kävelemästä.
Vuosi sitten ensi yönä ois lähdetty Kättärille.
Vuosi sitten ihan kohta ois alkanu jo ponnistusvaihe.

(Tirpalle: )
Vuosi sitten sä olit syntynyt!

Kaikille vielä odotushöyryisille sanon siis tylsästi vaan sitä samaa, kuin kaikki sanoo, ja mitä kaikki sanoi mullekin koko odotus- ja vauva-ajan. Heittäytykää, nauttikaa ja eläkää hetkessä, se kaikki on vain väliaikaista, ohimenevää ja vilahtaa ohi hetkessä. "Tää on vaan väliaikasta" -hokemasta saa yllättävän paljon voimia hirveisiinkin hetkiin, mutta kun se on niin totta, että ihan joka hetkestä kannattaa yksinkertasesti nauttia, vaikka sitten vähän hammasta purrenkin.

Se pahoinvointi, turvotus, närästys, neuvolassa juoksut, supistukset, ponnistus, ikinä-päättymätön-imetys, hitaat iltapäivät, univaikeudet (vauvan tai vanhempien tai kaikkien), väsykiukut, hampaiden tulo, eka flunssa, rokotukset, möhömaha, pyykkivuori - - - 
on todella ihan yhtä vauhdilla ohi kuin sairaalakassin pakkaaminen, vauvanvaateostokset, potkut ja muljumiset mahassa, synnytyshormonit, eka kerta rinnalla, ensimmäiset valokuvat, ensimmäiset vieraat, imetysmaratonit Netflixin kanssa lököillen, ekat hymyt ja naurut, sormeen tarttumiset, nimenantojuhlat, käsien kurkottelut kohti syliä, ensimmäiset herkkuruoat, liikkumaanoppimiset, kaikki neljä ensimmäistä vuodenaikaa. Yhtäkkiä siitä mahasta on tullut vauva ja vauvasta on tullut lapsi!

Vuosi sitten tänään oltiin koko päivä Kättärin perhehuoneessa ja vuosi sitten huomenna päästiin kotiin.

Konttaus, karhunkävely ja tukea vasten kävely/seisominen/kyykkäys hallinnassa.

Suuhun menee edelleen herkästi ihan kaikennäköistä.

Ja hymyt ja naurut on ollut herkässä jo koko vuoden.

Ruokailukuvia

Eikös näitä kuulu jokaikisen vauvaa ruokkivan julkaista ihan ärsyttävyyteen asti?

Synnytysjorinaa osa IV

Aiemmat osat:

Raskausviikolta 14

Raskausviikolta 28

Raskausviikolta 42

Ja näin se sitten meni.

Mulla on koko suureen ja odotettuun synnytystoimitukseen todella lämpimät muistot kaikkiaan. On oikeastaan jopa ihan ihmeellistä, miten hyvin kaikki napsahti kohdalleen verrattuna siihen miten paljon ehkä kasasin odotuksia omaan synnytykseen liittyen. Ja niitä odotuksia nimenomaan itselleni. Kaikki muu oli koko ajan vain yhtä suurta toivetta, eli en tosiaan marssinut supistusten alkaessa sairaalaan vaatimuslistan kanssa, vaan ainoa asia, minkä Miehen kanssa sitkeästi otimme esiin, oli perhehuone.

Kättärillä me tavattiin yhteensä neljä kätilöä itse synnytyssalin puolella ja päälle vielä muu porukka välietapilla raskausosaston puolella. Toki osan kanssa natsasi kemiat paremmin yksiin, mutta yhdestäkään mulla ei ole mitään huonoa sanottavaa. Ainoat sairaalatouhuun liittyvät ikävyydet olivat oikeastaan lapsivesitestin väärä negatiivinen tulos ja synnyttäneiden osaston särkylääkkeiden säännöstely.

Joitain pikkujuttuja tiedän toki seuraavalla kertaa (jos sellanen siunaantuu) ihan itsekin tehdä toisin, mutta ymmärrän kuitenkin, ettei ekalla kertaa osannut tai juuri tässä synnytyksessä pystynyt. Ainoana isompana tekijänä muuttaisin ehkä sen, että jättäisin yliaikakontrollin alakertatutkimuksen väliin (kävisin vain ultrassa ja käyrällä tarkistamassa tilanteen) ja odottaisin täysin luomua käynnistymistä ja nukkuisin joka yö kunnolla. Uskon nimittäin, että toivomani mahdollisimman luomu meno olisi onnistunut helpostikin, jos supistelut eivät olisi alkaneen ya-kontrollin ronklauksesta, vaan itsekseen omalla tahdillaan. Vedetkään eivät olisi ehkä menneet niin aikasessa vaiheessa, eikä ois tarvinnut sairaalaa niin aikaisin (ja antibioottia ollenkaan). Olisin myös nukkunut todennäköisemmin kunnon yön ennen käynnistymistä. (Epäinhimillisiä tollaset aamuajat toisella puolen kaupunkia raskausunettomuutta potevalle!) 

Kunnon eväin ja unin olisin voinut jaksaa aktiivisempaa menoa, synnytys olisi edennyt vauhdikkaammin ja siihen ei olisi tarvinut puuttua ehkä ollenkaan. Mutta nämä nyt on tällasia täysin turhia jälkiviisauksia, hienosäätöä ja jossitteluja. Oisihan voinut yhtä hyvin olla niinkin, että raskaus olisi jatkunut vielä kaksikin viikkoa ja tai synnytys päättynyt leikkaukseen. Mistäs sitä ikinä tietää! Tällaisena synnytyksenä olen heinäkuuhun vain ja yksinkertaisesta tyytyväinen. Luomua se ei ollut lähellekään, unimäärään nähden jaksoin upeasti, lääkitykset ja puudutukset meni just nappiin ja nautin täysillä joka hetkestä. Mulle mun synnytys oli tollaisenaan ihan täydellinen, mutta tottakai silti mietin hienosäätöjä, joilla se oisi ollut vielä täydellistäkin täydellisempi jos mahdollista.

Ja yks mikä on varma: Seuraavalla kertaa otan omat Buranat mukaan. Jos jälkisupistelut todella useammin kerran synnyttäneellä pahenee, niin jukopliut, mä en siihen naurettavaan särkylääkesäännöstelyyn kyllä tulevaisuudessa taivu! Kaipa siellä joku narkkimamma joskus on synnytyssalista tultuaan halunnut vetää pään sekas ibuprofeenilla & parasetamolilla, mutta silti! Mitä ihmettä se oli? Mä voin suoraan tunnustaa, että oon vetänyt vuosia menkkakipuihin ja krapuloihin kotona tiuhempaan buranaa kuin mitä sairaalassa sai nyhdettyä irti parina vuorokautena synnytyksen jälkeen... Tilannetta on kyllä hiukan naureskeltu jälkikäteen... (Siellä sitä kiroiltiin kun pikkupötkö roikku nisässä ja kivut ylty aina niinä hetkinä ja katteltiin kellosta miehen kanssa, että turha mennä vielä pyytää, kun vasta 4h menny edellisestä, ei ne vielä anna... Huhhuh.)

Tärkeintä koko synnytyksessä on kuitenkin ja tietenkin tuo lopputulos, eli ihana, elävä, terve lapsi! Sieltä se tulla putkahti ja synnytysjutut onkin lähinnä mun omaa jälkipyykkiä. Vähän kuin maratoninkin jälkeen tulee mietittyä miten se nyt oikein meni. Taas mä onnistuin vertaamaan synnytystä tohon maratoniin.