Pelkän aamupalan turvin tällä kertaa - Synnytyskertomus

Vihdoin. Hups. :) Joku päivä vielä ehkä tarkemmin, tämä on aikalailla toisintoa muualta.

Sunnuntai-iltana 40+3 käytiin koko perheen voimin kävelylenkillä Keskuspuistossa heppoja katselemassa kauppareissun ohessa. Kävely oli vaivalloista ja hidasta, mutta sisuuntuneesti koitin ponnistella miehen ja Tirpan vaunujen tahtiin. Illalla kotona Tirpan iltapala-astioita tiskatessa tuntui ensimmäinen niin voimakas pään painallus haaroihin, että se alkoi jo mielessäni muistuttaa kunnon supistusta. Kun vastaavia painalluksia tuntui seuraavan tunnin aikana telkkarin ääressä vielä muutama lisää, aloin varovasti olla aivan aavistuksen toiveikas. Toisaalta samalla myös ajatus synnyttämisestä tuntui raskaalta, sillä oli ilta ja epämääräiset tuntemukset olivat vasta aivan mietoja ja aluillaan – tätä menoa tässä menisi vielä pitkään!

Mm-lätkän finaalipeli alkoi pyöriä telkkarissa ja katselimme sitä. Itselleni iski kuitenkin puuska touhuilla myös muuta, joten kävin siivoilemassa ympäri kotia välillä mitä pientä sattui mieleen tulemaan, viikkailin muun muassa vaatekaappini siistiksi. Myös sairaalan ohjeiden mukaan kävin pitkässä hartaassa suihkussa rentoutumassa ja otin yötä varten gramman parasetamolia. Läpi koko lätkäpelin painesupistuksia ilmaantui, mutta välit olivat harvoja, kymmenisen minuuttia ja yli, ja sohvalla istuminenkin oli ihan miellyttävää, vaikka siirryinkin loppuvaiheessa innoissani jumppapallon päälle. Ennen puolta yötä menimme nukkumaan, kun mieskin alkoi torkkua sohvalla ja huomasin seuraavani telkkarin tapahtumia yksikseni. Kellottelin kännykän supistuslaskurilla tuntemuksia tunnista kahteen yön pimeydessä sängyssä ja totesin, ettei nukkumisesta tule näiden kanssa mitään, koska piti keskittyä rauhalliseen hengittelyyn. Nousin jumppapallon päälle tietokoneelle tiirailemaan Ikean nettisivujen sisustustekstiilejä.

Aamuyöstä maanantaina 40+4 yritin jälleen jotakuinkin neljästä kuuteen palata sänkyyn nukkumaan, mutta vaikka lepoasento ja pieni unihorros tuntuikin mukavalta, ei nukkumisesta tullut edelleenkään mitään, sillä makuuasennossa supistukset yllättäen tuntuivatkin voimistuvan, säännöllistyvän ja tihenevän! Nousin takaisin koneelle, laitoin suosiolla kahvin tippumaan, söin aamupalaa ja kävin jälleen pitkässä suihkussa. Ennen seitsemää menin herättämään miehen ja varoittamaan, että en pysty viemään Tirppaa päiväkotiin aamulla, vaikka synnyttämään ei vielä tarvitsisikaan lähteä. Mies nousi ja auttelin aamupuuhissa normaaliin tapaan, kun mies vei ennen töihinlähtöä tytön tarhaan. Varoitti vielä tarhassa hoitajia jonkun muun mahdollisesti saapuvan hakemaan.

Yksin kotiin jäätyäni yritin nukkua vuoroin sängyssä ja sohvalla, mutta sain todeta saman kuin yölläkin. Vaikka jalkeilla vielä miedot ja epäsäännölliset supistukset harvenivat ja muuttuivat epäsäännöllisen pituisiksikin, kylkimakuulla ne tuntuivat voimistuvan ja säännöllistyvän. Olin hieman ihmeissäni, sillä yleensähän oppikirjojen mukaan kuuluisi käydä juuri päinvastoin. Nöyränä tyttöni luin vuokralla olevan TENS-laitteen käyttöohjeet ensimmäistä kertaa alusta loppuun ja asensin sensorilätkät itse hieman vaivalloisesti selkääni hieman myöhemmin aamupäivällä. Hieman hirvitti sähköiskun saaminen tai muu laitteen oikosulku, mutta totesin, ettei sellainen voi mitenkään olla kovin todennäköinen tällaisessa kuuluisassa aparaatissa. Normaalitilassa laite lähetti selkään tasaisia neljän nykäyksen sarjoja, tyk-tyk-tyk-tyk, ja supistusten aikana boostilla jatkuvaa hierovaa värinää, bzzz... Etukäteispeloista huolimatta vempain vaikutti erittäin mukavalta ensituntumalta ja jo ensimmäisestä TENS-boostatusta supistuksesta olo tuntui huojentuneelta. Tällä mentäisiin kotioloissa niin pitkään kuin suinkin. Kävin sohvalle kyljelleen ajatuksena ottaa vastaan mitä tulee ja vahvistaa supistuksia sitten vaikka makuulla, jos ne kerran siitä innostuivat. Kahdessa eri pätkässä sain nukuttua ja torkuttua pitkin päivää melko mukavasti. Painelin kännykän ajastinta ja TENSsin boostia päälle sen minkä torkkumiselta tajusin. Mieskin kyseli puolilta päivin kuulumisia, mutta juuri mitään kerrottavaa ei ollut. Jotain tapahtuu, muttei sitten kuitenkaan oikeastaan vielä mitään. Iltapäivän puolellakin saavutin vielä supistusten välin ennätyksen, kun mitään ei tuntunut peräti 50 minuuttiin!

Mies ja Tirppa kotiutuivat töistä ja päiväkodista, ja alkoi iltapuuhastelu vastikään ostetun Tirpan uuden vaatekaapin parissa. Ilokseni iltaa myöten supistuksetkin tuntuivat saavan taas uutta potkua. Vessakäynneillä havaitsin myös limatulpan irtoavan hiljalleen. Supistusten välit vaihtelivat edelleen noin 8-20 minuuttia, mutta ne pysyivät pitkinä, jopa kaksiminuuttisina ja vaikka suurin osa oli helposti siedettäviä, alkoi joukkoon eksyä myös jo hieman keskittymistä vaativia, joiden aikana puhuminen oli vaivalloista. Tietoisesti yritin etunojassa kieputtaa lantiota aina supistuksen tullessa ja huolehdin, että leuka pysyi rentona. Vahvempien supistusten aikana alkoi jo mielessä häämöttää sairaalaanlähtö ja alkanut synnytys, mutta rauhallisemman vaiheen aikana olin taas valmis pyörtämään ajatukseni. Ennen Tirpan nukkumaanmenoa mies ilmoitti vanhemmilleen meillä todennäköisesti tarvittavan yön aikana lapsenhoitoapua. Tai oikeammin kysyimme haluavatko he mielummin ajella meille keskellä yötä vai ottaa Tirpan jo illalla ennen nukkumaanmenoa koko yöksi luokseen hoitoon. Tyttö jäi normaalisti kotiin nukkumaan ja miehen vanhemmat menettivät yöunensa. Välillä supistusten voimakkuudesta ei siis voinut erehtyä, vaan tiesin, että lähtö on lähellä, mutta välillä tauot pitenivät taas ja epävarmuus iski. Limatulpan erittyminen oli yhtä aikaa rohkaisevaa, mutta toisaalta lannistavaakin, koska Tirpan synnytyksessä tulpan ilmaantumisesta vessakäynneillä meni itse syntymään vielä lähes puolitoista vuorokautta.

Tirpan nukahdettua istuin ison iltapalan jälkeen telkkarin ääressä jumppapallolla TENSsin ja supistuslaskurin kanssa. Mies nukahti jälleen sohvalle ja paimensin sen makuuhuoneen puolelle siltä varalta, että Tirppa heräilee yöllä ja huomaa olevansa yksin, ja sanoin herätteleväni varmasti myöhemmin. Puolenyön jälkeen laitoin Youtubesta kuulokkeisiin soimaan tanssimusiikkia ja vatkasin lantiota supistusten välissä ja aikana musiikin tahtiin tietokoneen edessä, välillä tein vastaavaa jumppapallolla. Musiikki toimi TENSsin rinnalla yllättävän tehokkaana kivunlievittäjänä ja aika lensi kuin siivillä. Muutamat synnytys-selfietkin tuli kuulokkeet korvilla räpsittyä. Taktiikkani toimi erinomaisesti ja sain liikkumalla supistukset vihdoin tulemaan kunnolla alle 10 minuutin välein. Supistukset olivat vaihdellen joko kipeitä tai aivan todella kipeitä, mukavan meheviä, mutta pohdiskelin silti hiljakseen onkohan lähdön aika ihan sentään vielä tullut. Toisaalta tiesin, että appivanhemmilla menisi hetki heräillä ja ajella paikalle ja siihen vielä kuluisi päälle jonkin aikaa matkaan Kätilöopistolle, vaikka lähellä asuimmekin. Siinä vaiheessa kun olin vauhdittanut supistuksia jo lähes kaksi tuntia tulemaan alle 10 minuutin välein, parhaimmat jopa kahden minuutin välein päätin soittaa Kätilöopistolta neuvoa.

Kahden aikaan tiistaina 40+5 Kätilöopistolla vastasi 4. kerroksessa äänestä päätellen vanhempi nainen, joka kyseli perustiedot, supistustiedot ja testaamani apukeinot. Kuultuaan lapsenvahtitilanteesta ja käytössä olevasta TENSsistä hän antoi luvan valmistella lähdön heti kun vaan siltä tuntuu. Ilokseni hän myös ilmoitti meidät tervetulleiksi Kättärin 5. kerrokseen, entiseen Haikaranpesään, jossa Tirppakin oli syntyinyt. Puhelun jälkeen alkoikin varsinainen toiminta vihdoin ja viimein. Herätin miehen uniltaan, joka puolestaan soitti ja herätti vanhempansa. He ajoivat paikalle vauhdilla arkiyön hiljaisuudessa, soittivat vielä Sokoksen kulmalta, että tulossa ovat. Tällä kertaa itseeni ei kyllä pätenyt ”tukka hyvin” -sääntö, vaan supistusten väleissä mietin kyllä jätänkö hiukset auki (jätin) ja onko sopivat vaatteet päällä. Hoksasin myös viime tipassa ottaa ison pyyhkeen viikattuna mukaan auton penkille, koska ensimmäisessä synnytyksessä vedet olivat jo tässä vaiheessa spontaanisti menneet kaikki kerralla.

Miehen äiti tuli ovelle kolkuttelemaan, mies oli onneksi edellisenä päivänä antanut heille kaiken varalta vara-avaimet mukaan, ettei tarvittu summeri- tai puhelinsoittoja enää erikseen. Toivottelujen jälkeen taapersin nopeasti supistusten välissä alakertaan ja pääsin juuri ja juuri livahtamaan auton takapenkille, kun seuraava supistus iski. TENSsin avulla sensorilätkien puristuessa selkänojaa vasten supistus oli yllättävän helppo ottaa vastaan, joten taas jäin miettimään olemmeko matkaamassa liian aikaisin. Lyhyen automatkan aikana ei supistuksiakaan enää kuulunut ennen Kätilöopiston aulaa. Töyssyt sen sijaan tuntuivat puuttuvista supistuksista huolimatta todella häijyiltä. Aulassa heti ulko-ovesta astuttua nojailin yhden pitkän supistuksen rauhassa läpi ja kiipesimme portaita pitkin viidenteen kerrokseen hartaassa tunnelmassa. Osaston ovella supistus oli porraskiipeilyn ansiosta tuloillaan, mutta säikähtikin pois.

Sairaalassa meidät kirjattiin sisään 02.55, eli noin tunti puheluni jälkeen. Pääsimme suoraan synnytyssaliin ja kätilö kysyi pystyisinkö makaamaan syke- ja supistuskäyrien ajan, eli puoli tuntia. En kuvitellutkaan siinä vaiheessa enää pystyväni, joten käyriä alettiin ottaa seisten. Jäimme miehen kanssa kaksin saliin ja melko pian sykeanturi jäi huonoon asentoon ja sykekäyrä alkoi pätkiä ja välillä näyttää omaa sykettäni. Soitimme kätilön takaisin paikalle noin 3.20 ja hän yritti hieman tuskastuneena asetella lätkiä uudestaan paikalleen. Hänen poistuttuaan ne irtosivat taas ja sen jälkeen yritin itse pidellä sykeanturia alamahalla sellaisessa kohtaa, että syke rekisteröityisi jatkuvasti. Käyrä kuitenkin pätki jatkuvasti ja itse tuskailin miehelle, että tää on nyt taas tätä, kun haluavat väkisin saada sen puoli tuntia käyrää ja minähän en makaamaan pysty, eli ollaan pattitilanteessa ja joudun kököttämään näissä seisoma-antureissa kiinni koko loppusynnytyksen.

Ennen neljää kätilö kuitenkin palasi saliin ja vapautti minut vöistä sanoen, että voin olla hetken ilman ja kokeillaan sitten uudestaan. Alatutkimuksessa hän totesi minun olevan jo ”viisi tai on tää varmaan kuusi” senttiä auki ja synnytyksen hyvässä vauhdissa. Totesinkin takaisin päin, että juuri sen verran olisin itsekin ajatellut auenneeni tuntuman perusteella ja että hyvään aikaan sitten ilmeisesti tulimme. Kätilö kysyi haluanko olla omissa vaatteissani, mutta sanoin vaihtavani mielelläni sairaalamekon jo päälle, koska siinä onnistuu sitten ihokontakti heti syntymän jälkeen niin helposti. Ajattelin myös, että tässä vaiheessa vaatteidenvaihto sujuu myös helpommin kuin myöhemmin sujuisi. Ennen poistumistaan hän kyseli kivunlievitystoiveita ja sanoin, että toistaiseksi pärjään pelkällä TENSsillä, mutta että ilokaasua haluan kyllä sitten kun se ei tunnu riittävän. Kätilö laittoi kaasuhanat valmiiksi auki, 30% ilokaasua ja 70% happea, neuvoi maskin käytön ja lähti omille teilleen.

Sinnittelin monta supistusta vielä TENSsin kanssa, vaikka kerta kerralta teki tiukempaa. Kävelin ympäri huonetta, kaivoin vauvan ensimmäiset vaatteet valmiiksi hoitopöydälle esiin, piipahdin kännykällä somessa ja roikuin supistuksen tullessa milloin missäkin seinässä, ikkunalaudassa tai ovenkarmissa. Mies plarasi kännykkää ja etsi ikkunalaudan aparaatista radio Aallon taajuuden. Lopulta kun muutaman supistuksen ajan olin jo ajatellut seuraavassa supistuksessa nappaavani ilokaasun käyttöön otin maskin kouraan. Muutamien supistusten ajan TENSsin ja ilokaasun yhdistelmällä synnyttäminen oli hetken jopa täysin kivutonta ollessani auki noin 7 senttiä ja sain hetken huilitauon. Kaasumaski kuitenkin painoi kädessä ja kävin jonkin ajan kuluttua polvilleen sängylle ylösnostettua sängynpäätyä vasten, ettei tarvinut kävellä maskiletkun kanssa.

Kätilö palasi paikalle ja kysyi olisiko minun mahdollista istua keinutuolissa sykekäyrän oton ajan. Muistelin viime synnytyksessä sen olleen melko siedettävää, joten asetuin nytkin keinumaan. Anturi alkoi kirjoittaa käyrää kello 4.48 ja päätin sitkeänä sinnitellä pakollisen puoli tuntia. Ensimmäiset supistukset TENSsin ja ilokaasun voimin keinutuolissa olivat melko siedettäviä, mutta jostakin syystä tuntemukset pahenivat huomattavasti yhtäkkiä. Noin viiden viimeisen keinutuolisupistuksen ajan karjuin, voihkin ja murisin tuskalliset supistukset läpi ja kirosin koko keinutuolin ja käyrät jonnekin missä aurinko ei paista. Lisääntyneen volyymin myötä mieskin tuli keinuttamaan tuolia ja tsemppaamaan viereen, mitä tosin en juuri edes huomannut. Sinnittelin väkisin 5.20 asti, jolloin käyrää oli välttämättömin puoli tuntia ehjänä kasassa ja sitten pomppasin lyhyen supistusvälin aikana takaisin pystyyn ja tilanne helpotti heti, joskin ilokaasun hönkimisen kanssa riittävän ajoissa supistuksien edellä piti olla tarkkana.

Huonon asennon vuoksi en kuitenkaan ilmeisesti ollut pystynyt kunnolla rentoutumaan supistusten kanssa ja juuri noiden kivuliaiden loppusupistusten aikana sykekäyrällä näkyi pieniä pudotuksia. Huomasin ne itsekin keinutuolihelvetissäni ja siksikin halusin mahdollisimman pian takaisin parempiin asentoihin ja liikkumaan. Kätilön palatessa saliin hän ehdottikin varovaisen kohteliaasti kalvojen puhkaisua, jotta sykettä saataisiin seurattua pääpinnin kautta varmemmin. Vaikka etukäteen olin kovasti toivonut synnytystä lapsivesien kanssa, niin suostuin silti. Epäilin nimittäin samalla, että kalvojen puhkeaminen luultavasti melko luonnollisesti tehostaisi samalla supistuksia. Edellisessä synnytyksessä kun supistukset olivat selväsi voimistuneet jo kotona vesien mentyä.

Tuskallisesti ja tiheiden supistusten lomassa sain itseni joten kuten kammettua sängyllä toisin päin. Kohdunsuu oli tutkaillessa auki 7-8 senttiä. Kätilö levitteli sängylle muoveja ja suojia, ja puhkaisi kalvot kello 5.50. Kalvojen puhkaisu varsinaisesti ei juuri sattunut, mutta jokainen tiuhaan tuleva supistus oli sängyllä selällään maaten melko karmiva. Kauheampia niistä teki sekin, että tiheyden vuoksi en huomannut aloittaa ilokaasun hengittelyä riittävän ajoissa ja koska se myöhästyi, en huomannut napsauttaa TENSsiäkään boostille heti supistuksen alussa kun keskityin maskista kaasun imemiseen. Periaatteessa siis supistusten alut ja huiput olivat karmeita lähes vailla kivunlievitystä, mutta loppusupistukset lievityksien kanssa lähes siedettäviä, tai niin siedettäviä kuin tuossa vaiheessa voi olettaa. Äänenkäyttöä jatkoin silti jo keinutuolista tuttuun tapaan. Mies tuli oikealle puolelle auttamaan minua takaisin polvilleen sängylle, ja koko kääntymisoperaatiossa meni aikaa noin kolmen supistuksen verran, eli kauan.

Pystyssä huomasin kalvojen puhkaisun jälkeen myös vauvan liikkeiden muuttuneen todella kivuliaiksi. Kaikeksi riemuksi vauva liikkui juuri supistusten välissä, joten kipu ei päässyt taukoamaan missään vaiheessa. Pelkät supistuskivut tai pelkät vauvan liikkeistä syntyvät kivut olisi jotenkin voinut kestää, mutta yhdistettynä molemmat taukoamattomana olivat liikaa. Ilokaasuakaan ei voinut taukoamatta hönkiä ja TENS oli jo monen supistuksen jälkeen unohtunut boostille. Ilokaasu oli jo jossakin vaiheessa vaihdettu vahvemmaksi 50%-50% -seokseksi ja sen vahvempaa en pahoinvoinnin takia olisi luultavasti pystynyt hengittämäänkään. Kaiken lisäksi kätilön asentama pääpinnikään ei onnistunut rekisteröimään sykkeitä jatkuvasti. Kätilö kysyi pystyisinkö vielä palaamaan selinmakuulle pinnin korjailua varten, mutta kysyin pystyisikö hän tekemään sen väärin päin, kun olen kontillaan. Hän yritti, mutten tiedä onnistuiko.

Roikuin sängynpäädyssä muutaman supistuksen ajan voihkien vuoroin vauvan liikkeitä ja ölisten supistuksia läpi. Lopulta totesin lannistuneena kätilölle tarvitsevani jonkin puudutteen, etten kestä tällaista menoa. Toisaalta tuntui mahdottomalta kestää erilaisina jatkuvia kipuja, mutta toisaalta ajatus synnytystä hidastavasta puudutteestakin tuntui yhtä aikaa sietämättömältä. Kätilö aloitti kuuliaisena kuitenkin esivalmistelunsa ja laittoi käteeni kanyylin 25 minuuttia kalvojen puhkaisun jälkeen. Jonnekin hän poistui vielä salista, sillä pian kanyylin jälkeen tunsinkin ilokseni ensimmäisen kerran ponnistuksentarvetta ja käskin miehen soittaa kellosta kätilön paikalle. 10 minuuttia sen jälkeen kun olin pyytänyt puudutusta kätilö kysyi tilaako hän sen vai aletaanko hetken päästä ponnistaa ilman, ja pienen hetken mietittyäni vastasin, että mennään ilman. Päätös oli tavallaan järjettömän helpottava, koska tiesin että kauaa ei enää mene, puudutus olisi vain hidasteena ja niin lyhyessä ajassa en kipuun kuolisi, vaikka se yltyisi vielä millaiseksi.

Vihdoinkin kello 6.35, eli 45 minuuttia kalvojen puhkaisusta olin siis auki kymmenen senttiä ja aloitin ponnistamisen. Jotakin kertoo omasta transsimaisesta synnytyskuplastani, että keksin juuri ennen ponnistamista vihdoin mainita kätilölle toiveenani olevan polikliinisen kotiutumisen. Kätilö totesi lausahdukseeni, että katsotaan nyt miten tämä loppu ensin menee. Jo kätilön sisätutkimuksen aikana kroppani oli kramppimaisesti alkanut itsenäisesti ponnistaa, mistä sanoin kätilöllekin ja ihmettelin ja osoittelin itsekseen jännittyvää möykkymahaa. Vaikka etukäteen olisin tällä kertaa halunnut ponnistaa pystymmässä asennossa, en sellaiseen ehtinyt. Supistuksen tullessa ei tarvinut kuin antaa pieni sysäys vartalolle ja tuntui että kroppa ponnisti, ”oksensi” sen jälkeen aivan itsestään. Yhden supistuksen ponnistin niin, että pää kävi vain venyttämässä paikkoja ja heti tuon jälkeen kätilö käski miehen soittaa kellolla toisen kätilön avuksi, seuraavalla supistuksella pää jäi hetkeksi jo synnytyskanavaan puristuksiin, mutta hulahti vielä takaisin sisäpuolelle, ja kolmannella pää ponnistui helposti ulos asti. Lapsen lisäksi taatusti sängylle päätyi vähän sitä itseäänkin. Venymisen tunne oli melkoinen ja kireä, muttei Tirpan ponnistukseen verrattuna paha ollenkaan. Hartiat syntyivät heti seuraavalla ponnistuksella helposti. Kätilö sanoi napanuoran olevan hartioiden ympärillä ja yhden supistuksen ajan sain sen vuoksi puhista tyhjää. Tuossa vaiheessa se onnistuikin jo melko helposti. Seuraava supistus olikin kuuluisan vasikkamuljahduksen hetki, kun loppu vauvasta syntyi 6.46. Ensimmäisenä totesimme yhteen ääneen miehen kanssa vauvan olevan niin pieni jalkojeni välissä, ja ojentelin jo käsiäni sitä kohti, kun kätilöt vielä pyyhkivät pahimpia roiskeita pois.

Saan vauvan sairaalapaidan sisään rinnalleni ja sillä on sairaalan ruma sideharsopipo pienessä päässään.

Mies saa hetken päästä leikata napanuoran ja mulle tyrkätään kanyylin kautta ruiskusta oksitosiinia. Kyselen kätilöltä repeämätilannetta, mutta hän naurahtaa, että odotetaan nyt tämä napanuora ensin pois edestä. Käskystä yritän ponnistaa, muttei istukka vielä synny. Seuraavalla yrityksellä hetkisen päästä tunnen kuinka jotakin mulahtaa ulos, ja istukkakin on syntynyt. Juhlallisesti kätilökin toteaa synnytyksen olevan päättynyt. Lopulta hän sanoo laittavansa muutaman tikin johonkin pieneen repeämään. Se on tullut suoraan alaviistoon ja on pinnallinen. Verta olen menettänyt 250 millilitraa, eli vain noin puolet siitä mitä verenluovutuksessa viedään, ajattelen mielessäni.

Synnytyskätilön vuoro loppuu ja seuraava saapuu paikalle. Mies lähtee keittämään itselleen aamukahvia ja kätilön poistuessa jään vauvan kanssa ihmettelemään ja testaamaan imetystä. Pitkän ja hartaan hapuilun ja hamuilun jälkeen saan imetettyä vauvaa ensin oikeasta ja sitten vasemmasta rinnasta. Toisellakin rinnalla vauva hapuilee ja hamuilee vielä hyvän tovin imetysten välillä. Kesken imetysten tunnin päästä syntymästä pyydänkin salissa poikkeavalta kätilöltä gramman parasetamolia imetyksen myötä hyökänneisiin jälkisupistuksiin.

Imetyksen jälkeen mies pääsee kylvettämään ja vaipattamaan vauvan samalla kun itse syön aamupalaa ja käyn suihkussa. Suihkun lattialle valuu paljon verta, mutta mielestäni silti selvästi vähemmän kuin Tirpan synnytyksessä. Silloin muistan ajatelleeni siivoajaa säälien. Tosin ajatusmaailma on voinut muuttua kahden synnytyksen välillä muutenkin, mistäs sitä tietää. Imetän vielä toisen kerran ja sitten jään vauvan kanssa nukkumaan saliin, kun mies lähtee kotoa hakemaan turvakaukalon. Hieman toki sättien itseään, ettei tajunnut sitä polikliinisen synnytyksen varalta napata mukaan jo yöllä lähtiessämme.

Lääkäri tulee puolilta päivin tarkistamaan vauvan, ja samalla puen sille omat vaipat ja vaatteet päälle. Myös kätilö käy ennen kotiutumispapereiden kirjoittamista keskustelemassa synnytyksestä kanssani. Mies palaa takaisin ja 6 tuntia Toukan syntymästä pääsemme lähtemään taksilla kotiin Tirpan luokse.

Synnytysjorinaa osa IV

Aiemmat osat:

Raskausviikolta 14

Raskausviikolta 28

Raskausviikolta 42

Ja näin se sitten meni.

Mulla on koko suureen ja odotettuun synnytystoimitukseen todella lämpimät muistot kaikkiaan. On oikeastaan jopa ihan ihmeellistä, miten hyvin kaikki napsahti kohdalleen verrattuna siihen miten paljon ehkä kasasin odotuksia omaan synnytykseen liittyen. Ja niitä odotuksia nimenomaan itselleni. Kaikki muu oli koko ajan vain yhtä suurta toivetta, eli en tosiaan marssinut supistusten alkaessa sairaalaan vaatimuslistan kanssa, vaan ainoa asia, minkä Miehen kanssa sitkeästi otimme esiin, oli perhehuone.

Kättärillä me tavattiin yhteensä neljä kätilöä itse synnytyssalin puolella ja päälle vielä muu porukka välietapilla raskausosaston puolella. Toki osan kanssa natsasi kemiat paremmin yksiin, mutta yhdestäkään mulla ei ole mitään huonoa sanottavaa. Ainoat sairaalatouhuun liittyvät ikävyydet olivat oikeastaan lapsivesitestin väärä negatiivinen tulos ja synnyttäneiden osaston särkylääkkeiden säännöstely.

Joitain pikkujuttuja tiedän toki seuraavalla kertaa (jos sellanen siunaantuu) ihan itsekin tehdä toisin, mutta ymmärrän kuitenkin, ettei ekalla kertaa osannut tai juuri tässä synnytyksessä pystynyt. Ainoana isompana tekijänä muuttaisin ehkä sen, että jättäisin yliaikakontrollin alakertatutkimuksen väliin (kävisin vain ultrassa ja käyrällä tarkistamassa tilanteen) ja odottaisin täysin luomua käynnistymistä ja nukkuisin joka yö kunnolla. Uskon nimittäin, että toivomani mahdollisimman luomu meno olisi onnistunut helpostikin, jos supistelut eivät olisi alkaneen ya-kontrollin ronklauksesta, vaan itsekseen omalla tahdillaan. Vedetkään eivät olisi ehkä menneet niin aikasessa vaiheessa, eikä ois tarvinnut sairaalaa niin aikaisin (ja antibioottia ollenkaan). Olisin myös nukkunut todennäköisemmin kunnon yön ennen käynnistymistä. (Epäinhimillisiä tollaset aamuajat toisella puolen kaupunkia raskausunettomuutta potevalle!) 

Kunnon eväin ja unin olisin voinut jaksaa aktiivisempaa menoa, synnytys olisi edennyt vauhdikkaammin ja siihen ei olisi tarvinut puuttua ehkä ollenkaan. Mutta nämä nyt on tällasia täysin turhia jälkiviisauksia, hienosäätöä ja jossitteluja. Oisihan voinut yhtä hyvin olla niinkin, että raskaus olisi jatkunut vielä kaksikin viikkoa ja tai synnytys päättynyt leikkaukseen. Mistäs sitä ikinä tietää! Tällaisena synnytyksenä olen heinäkuuhun vain ja yksinkertaisesta tyytyväinen. Luomua se ei ollut lähellekään, unimäärään nähden jaksoin upeasti, lääkitykset ja puudutukset meni just nappiin ja nautin täysillä joka hetkestä. Mulle mun synnytys oli tollaisenaan ihan täydellinen, mutta tottakai silti mietin hienosäätöjä, joilla se oisi ollut vielä täydellistäkin täydellisempi jos mahdollista.

Ja yks mikä on varma: Seuraavalla kertaa otan omat Buranat mukaan. Jos jälkisupistelut todella useammin kerran synnyttäneellä pahenee, niin jukopliut, mä en siihen naurettavaan särkylääkesäännöstelyyn kyllä tulevaisuudessa taivu! Kaipa siellä joku narkkimamma joskus on synnytyssalista tultuaan halunnut vetää pään sekas ibuprofeenilla & parasetamolilla, mutta silti! Mitä ihmettä se oli? Mä voin suoraan tunnustaa, että oon vetänyt vuosia menkkakipuihin ja krapuloihin kotona tiuhempaan buranaa kuin mitä sairaalassa sai nyhdettyä irti parina vuorokautena synnytyksen jälkeen... Tilannetta on kyllä hiukan naureskeltu jälkikäteen... (Siellä sitä kiroiltiin kun pikkupötkö roikku nisässä ja kivut ylty aina niinä hetkinä ja katteltiin kellosta miehen kanssa, että turha mennä vielä pyytää, kun vasta 4h menny edellisestä, ei ne vielä anna... Huhhuh.)

Tärkeintä koko synnytyksessä on kuitenkin ja tietenkin tuo lopputulos, eli ihana, elävä, terve lapsi! Sieltä se tulla putkahti ja synnytysjutut onkin lähinnä mun omaa jälkipyykkiä. Vähän kuin maratoninkin jälkeen tulee mietittyä miten se nyt oikein meni. Taas mä onnistuin vertaamaan synnytystä tohon maratoniin.

Synnytys kuvina

Jotainhan sieltä sairaalakassista täytyi jäädä puuttumaan, kun kerta jotain oli ylimääräistäkin! Kamera nimittäin jäi hoitopöydälle, missä se oli laukun vieressä odottamassa lähtöä. Olin sen vissiin perjantaiaamuna kontrolliin lähtiessä vienyt laukun viereen, jos sattuisi että suoraan jäisin sairaalaan ja joku muu joutuisi väskyn mulle toimittamaan. Laukku siis napattiin mukaan, mutta kamera jäi pöydälle.

Onneksi nykytekniikka pelasti ja kännyköiden kameroilla saatiin myös se ihan ensimmäinen sairaalavuorokausi taltioitua, kunnes mies kävi ekan perhehuonepäivän aikana ainoan kerran kotona. Kuitenkin tästä teknisestä kommervenkistä johtuen sain nyt vasta kaikenkattavasti kolmesta eri aparaatista koottua kuvasatoa sairaala-ajalta tietokoneelle.

Synnytys pyörinyt käynnissä noin 14 tuntia. Eli lauantai-iltapäivänä, tavisosastolta takas salin puolelle päästyämme noin 13.45 räpsin miehen torkkuessa omalla pedillään ekat (ja ainoiksi jääneet) kuvat tositoimista supistusten välillä. Gatoradea oli jämät vielä jäljellä, istuksin löllöjumppapallon päällä, ja sängyn toiselta puolelta mulle luikerrelleista letkuista toinen tarjoilee 50-50 happea ja ilokaasua, ja toinen puhdistaa väliuloshengitykset jonnekin ilokaasu-hiilidioksidi-hautausmaalle. Mietin muuten synnytyksen aikana monen monta kertaa, että tulisko muutkin huoneessa ihan kaasupökkeröön jos alkaisin hönkiä uloshengitykset maskin ulkopuolelle? Vai miksi ne uloshegityksetkin pitää puhkua maskiin?

Maski kourassa, pallo alla, vyötettynä supistussensoriin, sykesensori oli alamahalla. Ranteen alta tarkkasilmäinen voi nähdä vilahduksen mun synnytyssukista!

Kotona väänsin tuplaranskalaiset päähän jo joskus iltaseiskalta (kylvyn jälkeen ja ennen kävelyllä käymistä), siltä varalta, että lähtö tulee säästyäkseni synnytysrastoilta jatai -afrolta. Olin niin monesti kuullut sen "jos sairaalaan lähtiessä vielä kiinnostaa miten tukka on, lähtee liian aikaisin"-jutun, joten ennakoin hyvissä ajoin. Ja todellakin kannatti! Suosittelen kaikille! Samat ranskikset päässä hengailin vielä perhehuoneessakin ekan päivän, niin hyvin ne kesti! Ja kyllä niitä ja tota ennakointia kätilötkin nauroi!

Ponnistus ohi, tässä lopputulos! Näitä kuvia oisi ollut yksi hulppea, jossa jopa yritän hymyillä (ihan hirveen kauniisti) jollain voimanripejäänteillä! Edessä näkyy selkää pitkin niskaan kulkeva epiduraalikatetri, josta tyrkättiin se yksi lisäannos.

Isän kanssa kylvyssä (kätilö kuvannut).

Kuivatteluvaiheessa tuli ekat vastalauseet, alko vissiin palella.

Peittokapaloituna kainalossa ja minä pääsin suihkuun!

Kenguruhoitoa perhehuoneessa ja ranneke lykättiin kouraan jo heti siinä äidin rinnuksilla. Ei siis vaihtunut meidän vauva, mutta originellista alkuperästä en ihan varma voi olla... Kätilöitä kuitenkin hääri siellä jalkopäässä kaksin kappalein, eli jos ne tarpeeksi näppäriä olivat, niin oikeesti ponnistin vaan jonkun vesiaaltohulahduksen ja meille kaivettiin vauva jostain vauvavarastosta!

Oman sairaalamersun (vauvasängyn) kyydissä

Perhehuoneemme, tosin vähän jo kotiutumispakkaukset käynnissä

Päivämaisemat ysin ikkunasta

Unisena lähellä, yhtä nukkumista oli eka vuorokausi

Sitten kotiin pirteenä!! Tuli heti käyttöä meiän vaunukylkiäisistuimellekin...

Kotona taas back to business

Kadonneen maksalaatikon arvoitus - synnytyskertomus

Perjantai 26.7.

Loppuraskaudesta koko unirytmi oli aika pahasti sekaisin. Perjantaina viikoilla 41+5 mulla oli yliaikakontrolli Kättärillä aamulla kello 9.00. Koko illan ja yön pyörin sängyssä, ja uni ei tullut ennen kuin joskus neljän aikaan yöllä. Herätyskello soi siis tosta muutaman tunnin päästä seitsemältä, että ehdin sompailemaan bussilla poliklinikalle. Kontrollissa oli kaikki kunnossa ja käynnistystä suunniteltiin seuraavalle maanantaille. Sydänkäyriä otettiin kuitenkin normaalia pidempään kahteen otteeseen, koska ne pysyttelivät liian tasaisina. Ei auttanut, että sanoin mahassa nukuttavan tähän aikaan aamusta. Aika kurjissa tunnelmissa pääsin lopulta lähtemään keskustaa kohti, kun lannistuneena aattelin, ettei mitään tule viikonloppuna tapahtumaan.

Kävin Hesburgerissa ruisleivällä ja aamukahvilla, kun aamiainenkin oli jäänyt väsyherätyksen takia väliin, ja kiertelin keskustassa hetkisen. Miehen kanssa ajateltiin lounasta jossakin, ja tulin kotiin ihan rättiväsyneenä ja pahantuulisena hetkeksi huilaamaan ja suremaan, ennen kuin lähdettiin takasin keskustaan. Keskustassa kuljeskeltiin hetki miettien mitä syödä, ja käveleminen oli aivan uskomattoman vaivalloista ja hidasta. Vauva tunki päätään lantioon voimakkaammin kuin koskaan aiemmin. Päädyttiin New Bamboo Centeriin kiinalaiselle lounaalle ja siellä alkoi  aavistuksen alamahaa jomotella. En kuitenkaan elätellyt sen kummempia uskomuksia, vaikka toiveita tietysti senkin edestä. Näytin miehellekin Kättärin käynnistysohje-lappua jo aavistuksen asiaan suvaitsevammin suhtautuen.

Ravintolasta käveltiin (keinuttelin hitaasti) Kampin Bruuveriin, jossa luettiin nopeasti päivän lehdet. Kuukautismainen jomotus mahalla kyllä voimistui, muttei silti sen kummemmaksi kuin mitä ennenkin oli ollut. Pienten epäilyttävien tuntemusten myötä suuntasin vessaan tarkastukselle ja löysin juuri sen miltä oli tuntunutkin: limatulppaa oli alkanut irrota hiljakseen! Tulin vessakopista varmaan aivan totaaliepäuskoinen ja iloinen ilme kasvoillani ulos. Kerroin miehelle mitä kävi, sekä ettei se välttämättä tarkoita vielä mitään, mutta aloin oikeastaan itse salaa mielessä samalla valmistautua lähtöön lähiaikoina.

Käytiin vielä Kampin ruokakaupassa ja kassalle suunnatessa iski ensimmäistä kertaa alavatsan jomotus sen verran alkaen ja loppuen aaltomaisesti, muuttaen samalla kävelyn aivan jalkojen paikallaan steppailuksi, että päättelin moisen viimein olleen Sellainen Supistus. Samalla totesin kivun aaltoilleen jo aiemminkin, mutta lievempänä. Kotiin päästiin bussimatka kuitenkin vailla vastaavia tuntemuksia. Tutussa ympäristössä aloinkin sitten eri keinoin kannustaa supistuksia jatkumaan. Siivoilin, istuin tietokoneella pomputellen jumppapallolla, kävin kylvyssä ja huikean pitkällä 20 minuutin kävelyllä. Alavatsakipuaaltoja tulikin vaihtelevalla voimakkuudella ja erilaisin välein pitkin iltaa, kunnes ennen puolta yötä asetuttiin sänkysohvalle leffaa katselemaan ajatuksissa yöunet.

Lauantai 27.7.

Leffan pyöriessä kivut kuitenkin säännöllistyivät ja tihentyivät siinä määrin, että aloin vilkuilemaan kännykän digikellosta kuinka usein niitä ehkä olisi voinut tulla. Helposti kivun kesti, ja keskityinkin rauhassa vain hengittämään ja rentoutumaan aaltoja läpi. Yritin harjoitella mielessä miten kestää tulevia, kipeämpiä supistuksia. Aivan kuten neuvotaan, rentoutuessa kipu ei tuntunut niin pahalta, mutta vaistonvaraisesti lihasjännityksellä supistuksen tullessa pisti herkästi hanttiin. Rentouteen joutui jo tuossa vaiheessa todella keskittymään. Puolelta öin otin kännykkään ladatun Contraction timerin käsille ja aloin painella startteja ja stoppeja kuinka suurin piirtein olisin tuntenut supistusten alut ja loput. Supistus alkoi aina hyvin pikkuhiljaa, voimistuen lopulta ja loppui hivenen pätkien, joten aivan täsmälleen selkeitä alkuja ja loppuja oli vaikea arvioida. Hyvin osuivat kuitenkin aikatuntumani oikeaan, sillä reilun tunnin ajastuksen jälkeen supistukset tulivat hyvin varman päälle ajastettunakin jo 7 minuutin välein ja kestivät noin 50 sekuntia. Synnytys oli siis käynnissä!

Kävin suihkussa helpottamassa tuntuja ja pidin taukoa kellotuksesta. Samalla linjalla jatkettiin kuitenkin sielläkin. Suihkussa oli oikeastaan aivan yhtä helppoa tai vaikeaa olla kuin muutoinkin. Pystyasennot tuntuivat paremmilta kuin makailu, pieni liikehdintä supistuksen aikaan helpotti. Tulin vielä takaisin sängylle, mutta hyvin nopeasti pienen köhäisyn seurauksena aika tarkalleen puoli kahdelta tunsin ponnistuksen myötä jotakin nestemäistä olevan tuloillaan ulos. 

Olin hieman miettinyt, että tällaisilla supistuksilla paine saattaisi hyvin rikkoa kalvot, etenkin kun limatulppa oli lähtenyt irtoamaan merkiksi siitä, että kohdunsuu oli jo raollaan. Ehdin siis ihan hitaasti rauhassa nousta istumaan sängyn reunalle ja siitä seisomaan, ja vasta hetken seisomisen jälkeen lorinat alkoivat. Jonkin aikaa seisoin paikoillaan telkkarin ja sängyn välissä, ja Miehen ihmettelyihin tätä kohtaan sanoin vaan että vedet meni. Kävelin eteisen läpi vessaan loristellen ja vielä vessanpönttöönkin taisi jotakin riittää. Mies siivosi vanan isolla pyyhkeellä. Vesi oli täysin väritöntä ja hajutonta meidän kummankin silmissä ja housuistakin multa löytyi vaan kinahitusia.

Mies aloitti oman alkushokkinsa muka katsomalla vielä sitä leffaa ja koitti saada muakin lepäämään. Itse kellotin taas väliin muutaman supistuksen odotellen, josko kalvojen puhkeaminen saisi niihin tehoa ja vauhtia. Saikin ehkä pikkuhiljaa aavistuksen, mutta aivan välittömästi tuota eroa ei havainnut. Soitin Kätilöopiston päivystykseen ja sieltä neuvottiin juuri se mitä oli odotettavissakin. Kotona saa rauhassa kärvistellä niin kauan kuin pystyy, parasetamolia voi ottaa gramman ja suihku auttaa, mutta tervetuloa näytille kun siltä tuntuu. Kävin siis suihkussa, otin Paramaxit, pyörittelin pallolla ja puolikontallaan ja seisoaltaan. Mies muka jatkoi leffaa, mutta alkoi myös kanssani varmistella mukaanotettavia kasseihin.
Kivut kesti hyvin vielä ilman ääntä, vaikka lihasten rentouttaminen alkoi olla jo vaikeaa. Jokainen supistus oli kuitenkin aina vähän edellistä voimakkaampi, joten aloin miettiä taksimatkan sujumista ja ylipäänsä liikkumisen vaikeutumista. Soitin vielä erikseen Kättärin synnytysosasto 4:lle, kerroin samat kuin aiemmin ja sovittiin että voin tulla vaikka hetikin jos tuntuu siltä. Supistuksen tullessa en enää pystynyt puhumaan tai juuri kuuntelemaankaan puhelinta. Toisessa päässä taisi muuten olla "Kättärin kuuluisa mieskätilö"! Kotoa lähdettiin kohta puhelun jälkeen, jo noin neljän aikaan, koska hetken päästä olisi saattanut viikonloppuyön kunniaksi alkaa taksiruuhka baarista kotiutuvien takia. Jälkiviisaana olisin kuitenkin sinnitellyt vielä ainakin tunnin tai kaksi kotona, esimerkiksi tuon baariruuhkan yli, saanut supistuksille enemmän tehoa vaikka siellä suihkussa, ja todellakin lähtenyt vasta kun tuntuu ettei sillä hetkellä kestä enää. Nyt nimittäin hieman ennakoin peläten turhaan automatkaa, joka lopulta kesti vain 12 minuuttia ja 3 supistusta. Eikä autossa istuminen edes ollut niin epämukavaa kuin olin etukäteen kuvitellut. Pahin hetki oli kurvata pyöräilystadionin kohdalla pienemmälle tielle, kun juuri sattui supistushuippu käännöksen kohdalle ja nuori herraskuskikin taisi juuri kiihdyttää.

Mies ja kuski juttelivat hiljakseen jotain koko matkan, ja supistusten välissä mulla olisi päässä ollut välillä kommentti sinne ja toinen tänne, mutta olin kuitenkin hiljaa ja säästelin voimia. Oli kaunista klassisesti saapua Kätilöopiston liukuovista synnyttämään kesäyön hämärästä kotoisiin laitossähkövaloihin! Noustiin hissillä neljänteen, pientä vitsiä heitettiin hissimatkallakin, ja kaksi ehkä tauolle suuntaavaa kätilöä (joista toinen se mies!) päästivät lähtiessään meidän osastolle sisään. Muutama kätilö istui kansliassa ja ilmeisesti meidän keissi oli jo "jaettu" soittaessa jonkun vastuulle, koska yksi kätilöistä sitten tuli reippaasti ja iloisesti meitä vastaanottamaan. Taksista ylös olin päässyt helposti, joten turautimpa heti tutustumiseksi supistuksen siinä kanslian edessä kätilön alkaessa kysellä esitietoja.

(Kätilöopisto)

Sairaalaan meidät kirjataan aamuyöllä 04.28 ja olen sormelle auki. Mahassa on liikettä ollut pitkin yötä, mutta perinteisesti aamua kohti hiljenee. Ensin pääsemme tarkkailuhuoneeseen, jossa mahan päältä otetaan sydänkäyrää ikuisuus. Yritän sekä kylkimakuulla että keinutuolissa sinnitellä parhaani mukaan, mutta asentojen rajoitus tuntuu tuskaiselta silti. Jos liikkuu liikaa sensorit eivät meinaa vöiden alla pysyä paikallaan. Käyrä siis on (tänäkin aamuna) kätilöiden mielestä liian tasaista, eli niukkavaihteluista ja siksi saamme jäädä suoriltaan sairaalaan ja pääsemme synnytyssalin puolelle, vaikka synnytys ei tarpeeksi pitkällä vielä olekaan. Tavallaan tämä on onni, koska olen jo tässä vaiheessa niin väsynyt, että kurjaa olisi joutua taksiramppaamaan edes takaisin. Toisaalta taas vaikkapa vain pieni kävely sairaalan lähimaisemissa olisi voinut edistää avautumista.

Vessakäynnin jälkeen pääsemme siis synnytyssalin puolelle. Aamuseitsemän jälkeen tarkastuksessa kohdunsuun tilanne on sama kuin sairaalaan tullessa. Pysyttelen pystyssä, asennon etsiminen on aivan mahdottoman tuntuista ja vaihdankin asentoa tiuhaan ja kokeillen ja hakien. Istuessa pallon päällä kohdunsuuta painaa niin voimalla, että lihasten rentoutus on vaikeaa ilman supistuskipuakin, seisoessa etunojassa on hyvä pyöritellä lantiota, mutta väsyy nopeasti. Vaihtelen siis kaikkea mahdollista lattian, pallon ja sängyn väliä missä vain on hetken kerrallaan hyvä olla. Piuhat mahakäyrissä rajoittavat liikkumatilan sänkyyn ja sängyn laitteiden puoleiselle puolelle. Apuna meillä on kuumavesipullo, joka ei kyllä auta mitään, jumppapallo, joka on liian pieni ja matala, sänky, tyynyt ja säkkituoli. Mies auttaa asentojen etsimisessä ja tyynyjen kasaamisessa ja sinnittelee nipin napin hereillä. Puoli yhdeksältä jumitetaan silti samassa yhdessä sentissä ja pyydän kipupiikin mielessä hetken lepo tai jopa unet, josko koko edistyminen olisikin siitä kiinni. Oxanest pistetään tasan yhdeksältä ja Mies lähtee neulakammossa hakemaan kahvia kanttiinista.

Vaikutus alkaa hiljakseen ja tuo hyvän olon. Mies viipyy reissullaan, on nukahtanut vahingossa tukihenkilöiden olohuoneen sohvalle, mutta herää onneksi nopeasti. Kätilö on kyllä kanssani aika paljon huomatessaan että olen huoneessa yksin. Kaikkia kipuja Oxanest ei tosiaankaan vie, mutta höllentää supistusten voimakkaimpia piikkejä ja tekee näin niistä helpommin kestettäviä, ei niin kuluttavia. Suurin apu on rentoutuksessa ja opioidihuppelin onnessa. Olin etukäteen pelännyt pahoinvointia, mutta sellaista ei näy eikä kuulu. Unta piikin turvin on myöskään mahdoton kuvitella saavansa, vaikka yritän lepäillä. Ennen kymmentä kätilö päättää tehdä lapsivesitestin, joka näyttääkin yllättäen negatiivista! Meidät siirretään salista "oikeiden synnyttäjien" alta saman kerroksen "tavisosastolle". Tuo pirun testi onkin tietynlainen major failure, vaikka ei siitä loppupeleissä erityistä haittaakaan ole. Päinvastoin, koska osastojen vaihtelujen vuoksi päädymme lopulta synnyttämään paremmalle synnytysosastolle ja saan syötyä pienen lounaan! Meiltä kyllä kovasti kuulustellaan nyt "vesien menoksi" muuttuneesta vesien menosta, mutta kaikki luottavat sokeasti testiin, eivätkä meidän tulvatarinaamme. Hieman pöllämystyneenä siirrymme toiselle osastolle.

Odotamme aamukymmeneltä uuden osaston ruokailutilassa pitkät 45 minuuttia huoneen siivousta, supistukset tulevat edelleen neljän minuutin välein ja kipupiikin vaikutus alkaa haihtua. Mies istuu ja tsemppaa hereillä, mutta itse kivuliaana seisoskelen mielummin. Ennen yhtätoista meille esitellään osasto ja pääsemme huoneeseen. Hätäännyn, koska luulen että minut on tuotu vain säilöön osastolle odottamaan maanantaista käynnistystä. Jo tuon hetkisillä valvomisilla olen täysin zombi, supistukset on jatkuneet kohta kellon ympäri ja kätilömme on nuori tyttö, jolta saan supistusulinoihini gramman panadolia avuksi. Tavisosastolla tosiaan aloitan myös äänenkäytön, ulinat, voihkeet ja narinat supistusten aikana, ja  kumma kyllä, klassinen väittämä synnytyksen edetessä korkeista äänistä matalampiin siirtymisestä tuntuu ainakin itseni kohdalla pitävän paikkansa.

Makaamme tunnin ajan lusikassa sängyssä ja Mies saa vähän nukuttua. Välissä käyn lounasaikaan ruokasalissa närppimässä karjanlanpaistiannoksesta muutaman perunan- ja lihanpalasen. Synnytyssalissa en olisi saanut mitään kiinteää ruokaa. Olemme ikkunapaikalla, ja ulkona on kirkas ja kuuma päivä. Huoneen toisessa päässä on englantia hoitajille puhuva nainen, jonka Mies näkee myöhemmin synnytyksen jälkeen kanssamme samalla lapsivuodeosastolla. Puolelta päivin väsähdän täysin, itken supistusten välit ja valitan supistukset läpi. Kätilö suostuu tekemään tarkistuksen ja olen auennut neljään senttiin. Sängylle lorahtaa myös kirkasta vuotoa, jonka alkuperästä ei ole tietoa. Silti kätilölle ei tule mieleen tehdä uutta lapsivesitestiä. Pääsemme takaisin synnytysosastolle ja saliin, matkalla mitataan kuume, joka on kuumeisesta olosta huolimatta 36,4. Aiemmin otetussa verikokeessa valkosolut ovat kuitenkin olleet koholla. Kuumeinen olo jatkuu vielä synnytyksen jälkeenkin noin vuorokauden.

Yhdeltä siirrymme kerrosta ylemmäs vitoseen "Haikaranpesä-osastolle", koska neljännen kerroksen saleissa on ruuhkaisempaa. Siellä heti ensimmäisen supistuksen iskiessä ensimmäistä kertaa kätilö tsemppaa, kehottaa hengittämään ja rentoutumaan ja antautumaan supistukselle koko ajan. Tästä eteenpäin, uutta oppineena Mieskin alkaa hokea samaa joka supistuksella aina ponnistusvaiheeseen asti. Ei siis sentään mitään antautumisia, mutta niitä hengittämisohjeita. Pääseen taas jumppapallolle ja saan alkaa harjoitella kaasumaskin käyttöä. Alkuun pelkään pahoinvointia kaasustakin, joten aloitan varovasti, pikkuhiljaa rohkaistuen. Käyrävyöt kiinnitetään mahalle ja pääsemme katselemaan päivän myötä vilkastunutta sykettä ja supistuskäyrää. Kätilö yrittää pistää katetrin vasempaan kämmenselkääni, muttei onnistu. Pistokohta kirvelee hetken niin paljon, että kipu on pahempi kuin yksi supistuksista. Naurankin tämän olevan tehokas kivunlievityskeino. Oikean käden pistos onnistuu joten kuten ja ensimmäinen antibiootti laitetaan tippumaan vesien menon "epäilyn" vuoksi.

Kahdelta kätilöillä on vaihtunut vuoro ja siitä parikymmentä minuuttia myöhemmin uusi kätilö tulee edellisen kanssa tervehtimään meitä. Ölisen kesken supistuksen kaasumaskiin tervehdyksen. Supistukset tulevat turhan harvoin edistymisen kannalta, noin 8 minuutin välein, mutta toisaalta ne kestää kaasun kanssa kohtalaisen hyvin. Juttelen miehen kanssa supistusten välit, koitan juoda paljon. Juon puoli litraa Gatoradea, sen jälkeen samasta pullosta puoli litraa vettä, toisen Gatoraden, taas vedet perään ja niin edelleen. Kaasu ei tuo iloista tai humalaista oloa, mutta sen verran pöpperöisen, että kivut kestää helpommin. Varmasti myös hengitykseen keskittyminen helpottaa kehoa ottamaan krampit vastaan. Joka supistus ennakoi tuloaan pikkuhiljaa, otan varovasti ensimmäisen kaasuhönkäisyn ja heti kun varmuudella tunnen supistuksen tulon, vedän kaasuhönkäyksiä kunnolla muutaman, välissä puhallan uloshengityksen maskiin. Varsinainen helpotus tuleekin oikeastaan vasta kun maskin ottaa pois kasvoilta, hengittää normaalisti huoneilmaa ja pökerrysolo iskee kunnolla. Neljään mennessä ongelmaksi muodostuukin supistusten pituus. En uskalla kaasua hönkiä viittä henkäisyä pidempään putkeen, että pysyn esimerkiksi pallon päällä pökerrykseltä, mutta tuo viisi ei enää riitä koko supistuksen ajaksi, vaan loppuvaiheen vaikertelen ääneen vaikka oikeastaan tekisi mieli huutaa. Kohdunsuulla ei ole neljästä sentistä edistytty juurikaan, joten sovin kätilön kanssa kalvojen puhkaisusta vauhditusmielessä ja sitä ennen pistettävästä epiduraalista. Selkäpiikkiä aletaan valmistella, pystyn sinnittelemään kaasulla noin 15 minuuttia, joten ajoitus on loistava.

Puoli viiden aikaan nuori ulkomaalaisittain puhuva mieslääkäri tulee epiduraloimaan mua. Mies lähtee pistoksia karkuun ja vie mun eväsmaksalaatikon tukihenkilöiden jääkaappiin. Kaikki menee aivan loistavasti, vaikka vähän jännitänkin. Koko synnytyksen ajan olen myös tärissyt kuin palellen, vaikka mulla on kuuma. Köyristän poikittain sängyllä istuen kaasumaskin kanssa, mutta en tunne edes esipuudutuspiikkien laittamista. Supistusten ajaksi touhut aina keskeytetään, mutta ei operaatio kauaa vie. Epiduraalin laitossa oikeastaan inhottavin vaihe on, kun kätilö puhdistaa selkäni kylmällä puhdistusaineella. Selässä tuntuu ehkä pientä viileää painetta, mutta mitään hermonytkähdyksiä tai sätkähdyksiä en saa, saati sitten kivuntunteita. En myöskään koe taivasta, nirvanaa, kiitä jumalia, enkä vissiin edes lääkäriä, joka suuntaa seuraavan potilaansa luo. Nopeasti, melkeinpä heti supistuskivut hellittävät. Pääsen helposti selälleni pedille ja kalvot puhkaistaan. Odotan jotakin losahdusta tai tulvaa, mutta kätilö toteaa vaan että "arvaa mitä, ei täältä tulee yhtään mitään". Sepäs ei meitä miehen kanssa yllätä yhtään. Vauvan päähän laitetaan nyt tarkempi sykeanturi. Oikeastaan olen vain vähän pettynyt siihen, että nyt edistymiseen ei tulisi vauhtia tällä keinoin. Kätilö kuitenkin jättää meidän tunniksi odottelemaan ja lepäämään, josko supistukset silti ärsytyksestä lisääntyisivät.

Mies lukee lehteä ja lepäilee vatsallaan omalla sängyllään. Yritän nukkua minkä pystyn, mutten pysty, en varmaan haluaisikaan, vaikka järki sanoo että kannattaisi. Kipuja ei ole ollenkaan, mutta koko kroppa on erikoisen tuntuinen ja pää käy liian kierroksilla. Tämän ainoan hetken palelen koko raskauden aikana ja mies sulkee avatut ikkunat, vaikka ulkona olisi varmaan kuumempi ilma kuin salissa. Epiduraali saa valtaisan lääkekutinan mahalla aikaan, jonka raapiminen on ihanan mehevän tuntuista. Juttelemme Miehen kanssa miten kummallista on, että tällä lailla voidaan valikoivasti puuduttaa vain joku tietty kipu pois.

Puoli kuudelta aloitetaan oksitosiinitiputus 15 milliä tunnissa, jotta jotain tapahtuisi. Toinen annos antibioottia laitetaan myös kohta. Istun keinutuolissa, yritän lueskella viikonlopun Ilta-Sanomia, juon vettä, syön banaanijogurtin ja kaksi lasia eri mehukeittoja, välillä käyn vessassa. Iltaseitsemältä supistukset alkavat tulla tarpeeksi usein, eli 3-4 kymmenessä minuutissa, ja ne ovat taas kipeitä. Mies pitää kuumavesipulloa alaselällä, mutten oikein osaa päättää onko siitä apua vai ei. Kahdeksalta kohdunsuulla on vihdoin tapahtunut jotain ja olen puoliauki, viidessä sentissä. Oksitosiinia menee 55 milliä tunnissa ja sovimme että sinnittelen ilokaasulla niin pitkään kuin mahdollista, jotta supistusvauhti pysyisi hyvänä.

Tsemppaamme miehen ja kaasun kanssa tiiraillen supistusmonitoria. Oksitosiinisupistukset alkavat aika puskista verrattuna luonnollisiin, joten kaasunkäyttö on hankalampi ajoittaa. Kutsumme kätilön itsenäisesti huoneeseen, kun huomaamme supistusten tulevan miltei tauotta, enkä ehdi yhtään levähtää niiden välillä. Loppusupistuksista vatsa tuntuu myös uudella tavalla kramppaavalta aiempaan pelkkään kipuun verrattuna. Kätilö laskee oksitosiiniannoksen 35 milliin ja kyselee toiveitani. Toivon ettei episiotomiaa tehtäisi mielellään, vaikka repeämä tulisikin. Toivomme myös perhehuonetta, vaikka sitä olemme toivoneet vähän joka välissä. Supistukset yltyvät ja ilokaasun kanssa alkaa tulla ongelmia. Sinnittelen vielä hetken, mutta supistukset ovat napakoita ja kipeitä, ja ilokaasu alkaa oksettaa liian pitkään hengitettynä. Otan sitä minkä uskallan ja sitten vain valitan loppusupistuksen. Käyn vessassa ja tiheään tulevat supistukset iskevät sielläkin ilman kaasumaskia. Iltavuoron kätilö ruiskuttaa viimeisenä tehtävänään lisäannoksen epiduraalia katetriini. Se ei missään vaiheessa ehdi enää poista kipua kokonaan, ehkä hieman lieventää sitä. Muutaman supistuksen myötä kipukin myös muuttuu erilaiseksi. Alavatsan kramppaavista kipuaalloista päätuntu siirtyy kohdunsuulle paineena, venytyksenä, paljon terävämpänä, repivämpänä ja konkreettisempana kipuna.

Yövuoron kätilö saapuu, kohdunsuu on 8 senttiä auki ja pää laskeutunut hyvin. Vaikka koko synnytyksen ajan tarkastukset ovat selinmakuulle käymisen vuoksi inhottavia, niitä odottaa, koska saa tietää tilanteesta tarkemmin. Nyt edistyminen on siis vauhdittunut hyvin, iltakahdeksasta puoli yhteentoista olen auennut viidestä kahdeksaan senttiä. Saamme varmaan molemmat Miehen kanssa hyvät tsempit päälle ja nousen sängyn viereen pystyyn heti kun puudutuksen makuukaranteeni on ohi. Roikun Miehen kaulassa ja narisen supistuksia läpi. Yritän keinutella lantiota ja avata sitä laskeutumista helpottaakseni. Sykeanturin piuha heiluu jalkojen välissä ja myöhemmin huomaan että se ikäänkuin liikkuu itsestään, ei omista liikkumisistani. Paine voimistuu ja kätilö neuvoo ähkäisemään ponnistustarpeita pois. Se toimii hetken, mutta joudutaan Miehen kanssa kohta soittamaan kellolla, koska tuntuu etten voi pidätellä. Paine tuntuu toki hanurinkin puolella, mutta en kyllä kakkahätään tai ylipäänsä vessahätään tunnetta vertaisi.

23.18 kohdunsuu on tarkastuksessa auennut ja alan kyljelläni ponnistelemaan hiljakseen. Reilun viidentoista minuutin kuluttua kätilö kuitenkin ehdottaa puoli-istuvaa "kauhuasentoa", koska ylemmän jalan kannattelu on väsyneenä raskasta ja kysyn jotakin vaihtoehtoa. Kyljellään siis jalkateräni on supistuksen ja ponnistuksen aikaan kätilön lantiolla, mutta lantion avaamiseksi reittä ja polvea joutuu kannattelemaan todella auki. Puoli kahdentoista jälkeen siirryn puoli-istuvaan ja saan alkaa aktiivisemman ponnistelun tuntemusten mukaan.

Sunnuntai 28.7.

Epiduraalin lisäannos ei tosiaankaan ole vienyt kipuja pois kokonaan, vaan tunnen supistukset selkeästi. Painekipu on valtava ja ensimmäiset työnnöt menevätkin melko varovasti ja kokeillen sattuuko se sitten enemmän. Kun mitään yllättävää ulospoksahdusta ei hetkessä tapahdu, uskallan pikkuhiljaa työntää aina kovempaa ja kovempaa. Alkuun ponnistaminen ei tunnu helpottavan painetta, mutta sitkeästi jatkan joka supistuksella. Hiljalleen käy niin, että supistuksen ensimmäiset ponnistukset joudun aina itse tsemppaamaan ja pungertamaan, mutta kolmas, neljäs ja välillä jopa viides ponnistus tulee jo luonnon sanelemana, pakosti ja kouristuksenomaisesti, eikä niitä pystyisi estämään vaikka välillä hengitys kärsiikin. Oletan, että ensimmäisillä ponnisteluilla pää etenee niin alas, että loput supistukset tuntuvat siksi erilaisilta. Supistus toisensa jälkeen saan päätä ulos, mutta supistusten välissä se vetäytyy takaisin. Ennen viimeisiä ponnistuksia saan kokeilla vauvan päätä. Pään pahka on pehmeä, kuin jokin nestepussi, eikä ollenkaan esimerkiksi luisen tuntuinen.

Mies on takanani vasemmalla ja nojaan häneen. Välillä ponnistuksen jälkeen olen sängyllä aivan sikin sokin miten sattuu ja vain nojaamisen vuoksi kyydissä mukana. Ponnistaessa lähden vaistomaisesti työntämään niskalla päätä ja yläselkää takakenoon, vaikka sen olisi hyvä pysyä leuka rinnassa. Mies tukee päätä siis etunoja-asentoon ja sekä hän että kätilö tsemppaavat suut vaahdossa joka puskulla. Tiukan ponnistuksen aikana myös polvia on vaikea pitää levällään, vaan jalkojakin puristaa vaistomaisesti yhteen. Hiki virtaa aivan valtoimenaan ja yritän juoda vettä supistusten välissä sen minkä saan hyvältä tuntumaan, vaikka jano olisi koko ajan ja suu rutikuiva. Jollakin voimakkaalla supistuksella tuntuisi myös että ulos ponnistuu ihan sitä itseään ja sanon siitä kätilöllekin, joka tosin siveyttään ei vastaa tai kommentoi mitään, joten en edes tiedä sainko mitään siivottavaa missään vaiheessa aikaan vai en.

Kätilö ja Mies asentavat sängyn sivuille mustat kourut jalkatuiksi. Samat kourut, joita olen pitkin päivää kammoissani katsellut synnytyssaleissa ja ihmetellyt kuka eläin tuollaisissa haluaa nykypäivänä synnyttää. Tuet kuitenkin auttavat asennon pitämisessä jolloin siihen ei kulu ylimääräistä energiaa. Ja muutenkin asia alkaa olla aivan se ja sama, kunhan homma jotenkin etenee. Supistukset ja ponnistukset tulevat ja menevät, ja niiden välillä häilyn jossakin tajunnan rajamailla. Havahdun supistuksen jälkeen aina jostakin horroksesta tähän maailmaan. En tiedä olenko nukahtamassa, pyörtymässä vai nyt siinä kuuluisassa synnytysregressiossa. Joidenkin supistusten jälkeen oksettaa. Aina havahtuessani ponnistushorroksestani pelästyn, että pyörryn hetkenä minä hyvänsä. Sillä hetkellä oletan, että tajunnan menetys olisi automaattisesti kärräys leikkaukseen. Jälkikäteen en tiedä olisiko, luultavasti olisin herännyt pienellä virvoittelulla nopeasti jatkamaan.

Supistuksen välissä kysyn kätilöltä nopeuttaisiko episiotomia syntymää varmasti, ja melkein samaan hengenvetoon sanon, että sellaisen saa kyllä nyt sittenkin vapaasti tehdä jos nopeuttaa yhtään. En kuule tai muista mitä kätilö vastaa, mutta muutaman supistuksen jälkeen hän vielä varmistelee minulta, ponnistelun aikana puuduttaa ja seuraavalla ponnistuksella leikkaa. En tunne mitään koko operaatiosta. Olisin ehkä selvinnyt täysin vammoitta koko synnytyksestä ilman episiotomiaa, mutta siitä en ole varma, kuinka paljon pidempään olisin jaksanut ponnistella. Nipsaisun jälken tsemppaan muutamilla supistuksilla kaiken mitä kehosta lähtee. Lihakset kramppaavat vuorotellen ja olen aivan läpimärkä. Jossakin sopivaksi katsomassaan välissä mies saa painaa kutsunappia, jolla saadaan toinen kätilö paikalle. Ajattelen, että lähellä loppua ollaan, mutta en ole varma uskonko ennen kuin sen koen. Aivan parin supistuksen ja niiden ponnistusten jälkeen tunnen lopulta kuinka pää syntyy ja koko toosaa painaa julmetusti kun vauva on hetken jumissa ja kääntyy. Valitan ääneen, vaikka mielessä on myös helpotusta. Sen jälkeen kätilön ohjaamana olkapäät syntyvät vuorotellen lyhyillä, hallitsemillani ponnistuksilla. Päälle vielä viimeinen iso ponnistus ja vartalo hulahtaa ulos, vaikka sitä en heti tajuakaan, koska tuntuma on enemmänkin vetinen kuin kiinteä. Aivan kuin kokonainen valtameri huljahtaisi sisältäni sängylle. Itse näen kuitenkin kun kätilö nostaa sinertävän vauvan ylemmäs ja olo on järjettömän epätodellinen. Se on niin ison näköinen! Pieni huilaushetki menee aivan udussa. Anturi ilmeisesti irrotetaan vauvasta, hänet pyyhitään ja annetaan minulle. Katson vauvasta lähtevää napanuoraa ja asettelen sen kätilön kanssa paremmin mahalleni kun otan lapsen vasemmalle rinnalle lepäämään. Saan oksitosiinipiikin, mitä en edes huomaa ja totean tytön saaneen Miehen kettusilmät. Niillä se tihrustaa minuun päin ja samaan aikaan olen sekä väsyneempi että voimaantuneempi kuin ikinä ennen.

Istukka syntyy noin parinkymmenen minuutin päästä. Koko synnytyksen aikana voimakkainta kipua koen kun kätilö painaa mahan päältä kohtua, jotta se supistaisi istukkaa irti ja toisen kerran, jolloin istukka irtoaa ja muljahtaa ulos. Istukan mukana pulahtaa verta ja kysyn paljonko sitä on tullut. Kätilö arvioi määrää pieneksi, ja papereissakin myöhemmin lukee 3 desiä synnytyksessä ja 2 desiä istukan mukana. Ponnistelut on viimeinkin ohi.

Kätilö kysyy Miestä leikkaamaan napanuoran ja esittelee meille molemmille istukan. Mies kyselee mistä kohtaa siitä näkee jos äiti on raskausaikana tupakoinut. Kätilö näyttää kalvopussin, vauvan puolen ja mun puoleni, joka ei ole yhtään kalkkeutunut, vaan täysin tummanpunainen. Milloinhan tämä vauva olisi tullut maailmaan ilman hätyyttelyjä? Tuskin milloinkaan, kun ravintotilanne on ollut kunnossa. En ole saanut muita repaleita kuin pienen episiotomian. Sen ompelussa menee hetki ja alan palella sängyllä hiestä litimärässä mekossa. Jalat uskallan itse varovasti nostaa pois tuista. Kun synnytystietoja kirjataan koneelle Mies saa määritellä syntymähetken. Kaikkiaan 25 tunnin synnytyksen viime hetkillä 00.32, vain puolisen tuntia yliaikaisena, raskausviikolla 42+0 olemme saaneet tyttären. Olen koko synnytyksen pitänyt omia sukkia jalassani, jotka Mies puki mulle kotoa lähtiessä. Toisen kantapäästä löydän myöhemmin verta tai vastaavaa, joka lähtee helposti pesussa pois.

Kätilö ompelee mut, yritän kysyä monellako tikillä, mutten saa vastausta, koska ilmeisesti ompelutyyli on sellainen ettei niitä lasketa, en tiedä. Mies pääsee kylvettämään vauvan. Vauva huutaa kuivausvaihetta, ja kysyn voidaanko laittaa omat vaatteet päälle. Kätilö käy kaivamassa laukusta vaatepussin ohjeideni mukaan, tuo sen minulle, ja kaivelen esille jo ennakkoon miettimäni kokopuvun, myssyn ja tumput. Olen pusertanut sisältäni 4145-grammaisen, 51-senttisen vauvan, jonka päänympärys on 36 senttiä. Apgareita vauva sai 9, yhden puuttuvan johtuessa sinertävästä väristä. Käyn vessanovi auki suihkussa, vaikkei oikeastaan enää pyörrytäkään. Synnytyshuppeli on vaihtunut huumaavaan vauvahuppeliin, ja olo on kuumeinen ja heiveröinen. Jäämme Miehen sängylle ihmettelemään uutta ihmettämme, kun kätilö lähtee selvittämään perhehuoneasiaamme. Mies hakee mulle mehua, jogurtin ja voileipiä, muttei itse pysty syömään. Maksalaatikko unohtuu synnytysosaston jääkaappiin, mutta ei mun sitä mielikään tee. Sampanja jää myös odottelemaan parempaa aikaa.

Kätilö viipyy poissa pitkään ja tuudittaudumme jo ajatukseen perhehuoneettomuudesta. Ajattelemme, että siksi saamme olla salissa näin pitkään, koska Mies joutuu kohta lähtemään kotiin pariksi tunniksi. Vasta noin viiden aikaan kätilö palaa lastenvaunujen kanssa. Vauva kapaloidaan peittoon ja vaunuihin, kokoamme tavaramme ja suuntaamme hissillä yhdeksännen kerroksen osastolle suureen perhehuoneeseen. Takaisin lähtiessään kätilö vielä halaa.

On uskomatonta miten niin epäluonnollisessa paikassa ja apuvälinein tuntuva tapahtumakin voi tuntua niin luonnolliselta. Itselleni synnytys jo sinällään oli tärkeä ja upea kokemus, puhumattakaan mitä sillä sain aikaan. Kätilöt, Mies ja lääketiede olivat toki olennaisina tukina ja apuina, mutta koen silti synnyttäneeni itse ja itsenäisesti. En menettänyt kontrolliani missään vaiheessa, vaikka todella omissa maailmoissani olin oikeastaan alusta asti. Jo taksimatkalla ihmettelin rauhallista ja tyytyväistä olotilaani, ja nautiskelinkin siitä läpi koko synnytyksen. En myönnä kokeneeni ikinä varsinaista runners highta, mutta synnytys highin ja endorfiiniin uskon kyllä tuon viikonlopun jälkeen. Puolet lyhyemmän synnytyksen olisin varmaan kestänyt ilman kipulääkkeitä ja toki vauhdituskeinojakin. Tietysti myös hyvät unet alla olisivat auttaneet kivunsietokykyä ja voimaa olisi riittänyt tsempata tehokkaammissa asennoissa synnytystä luonnollisesti vauhdittaen. Konditionaalissa on kuitenkin turha puhua jo tapahtuneesta, etenkin kun lähtötarkastuksessa ei tosiaan tullut mieleenikään antaa synnytykselleni muuta arvosanaa kuin täysi kymppi.

Seuraavana päivänä Miehen piipahtaessa synnytysosastolla hakemassa unohtunutta maksalaatikkoa jääkaapista se on kadonnut.

Sneakpeak

Mä vaihdoin sairaalassaoloaikana vissiin vaan tasan kaksi vaippaa! Mies / iskä hoiti loput! Ja voitte arvata tuliko siis käytettyä kestoja... :D

Vierailijoita kävi kohtuudella kumpanakin päivänä. Kaikkien sylit kelpas loistavasti ja tässä kummitädin olalla.

Sairaalan vauvasänky oli tytön "mersu", jolla ajelutettiin punnittavaksi ja muuta. Muuten nukkui mun sängyssä.

Tää "valmis vauva" on ollut alusta asti välillä nappisilmineen ihan vaan valppaana hereillä vailla sen kummempia tarveasioita.

Ensimmäisenä iltana aurinko laski meidän huoneen ikkunassa 21.53, 21 tuntia ja 21 minuuttia syntymähetken jälkeen.

Kotona kokeiltu jo tuplarengasliinaa pikkuhetki!

Josko tänään pääsisi aloittamaan Sen Kertomuksenkin vielä.

Kannusta sampanjaa...

Kohta edessä bilirubiinien tsekkaus iholta, lastenlääkärin tuomio ja mitä todennäköisimmin tänään myöhemmin kotiin! Kaikki on mennyt niin uskomattoman helposti ja ihanasti, etten ikinä ois osannut parempaa edes toivoa. Aivan järjetöntä.

Vähän hirvittää millainen hormonimyrsky kotiinpäästyä ehkä iskee, jos kaikki olot onkin nämä pari päivää jotenkin patoutunut. Ei sairaalassa ehkä niin edes ole vielä tosielämässä kiinni vaan elää eräänlaisessa harjoitusvauvakuplassa. Kissapoikia on kuitenkin kova ikävä samalla!

Mun osalta hanuri alkaa olla kuosissa, jälkivuoto muuttunut keskiverto kuukautistasolle, lihaskivut on enää sellaset tavallisen urheilusuorituksen oloiset, maha jotain rv 30-luokkaa ja ryhtilihakset kohtuu hukassa. :) Tyttö puolestaan on yllättävän kova seurustelemaan jo nappisilmineen.

Jos oma h-hetkesi on käsillä heitän ilmoille parit pikavinkit ensihätään:
- Nuku! Pidä se "synnyttämäänlähtövalmius" oikeesti ihan koko aika ja joka päivä päällä, etenkin lääkäritarkastuspäivinä, heh heh...
- Sairaalakassiin mukaan Diasporalia ja urheilujuomia (enemmän)! En oo ikinä (edes sen maratonin jälkeen) kokenut vastaavia lihasrasituskipuja!
- Syö niitä luumuja ja muita heti synnytyksestä lähtien. Itse keskityn lisäksi myös sairaalaruoka-ajoilla kuitujen syömiseen.
- Tää on niin kivaa!

Nipin napin yliajalle

25-tuntiseen huikeaan puserrukseen päättyi yksi iso taival kun tyttömme näki päivänvalon tänään noin puoli tuntia keskiyöstä. Hilkulle siis meni yliajan suhteen!

Synnytys oli ihana ja rankka ja aivan täydellinen juuri tuollaisena. Vauva voi vahvasti koko ajan ja edelleen.

Synnytysjorinaa osa III

Aiemmat henkeäsalpaavat jorinat raskausviikolta 14 ja viikolta 28.

Kanssaheinäkuisten poksuessa auki kukin vuorollaan, mä olen oikeestaan lopulta ihan just tasan siinä tilanteessa, missä syksyllä ajattelinkin olevani nyt. Vaikken ikinä ollut aiemmin ollut raskaana, niin oletin jotenkin automaatilla, että mun kroppa tulee kestämään sen hyvin ja siksi tuun vielä tän yliaikaisuuden takia jännän ääriä tavottelemaan. (Ja jo silloin kammottelin mielessäni käynnistystä yliaikaisuuden takia muuten!) Tossa välillä kyllä usko oli vähän koetuksella kun oiretta ja tuntua oli jos minkälaista, mutta niin ne vaan siihen laskettuun aikaan rauhottuivat ja vasta ihan kahtena viimepäivänä alkanut taas tuntua yhtään mitään.

Säästyin pahoinvoinneilta, pidempiaikaisilta selkävaivoilta eikä edes helleturvotus vaivannut juurikaan. Sokeritesti oli loppuelämän aineenvaihdunnalle lupaava, samoin verenpaineet ja muut myrkytysoireet on karjalaisista sukujuurista huolimatta pysyneet tasaisesti ihanne- tai nyt ihan loppuvaiheessakin ainakin normaalien ja ihanteiden rajoissa. Kai tästä helppoudesta ja sujuvuudesta sitten jonkun hinnan joutuu maksamaan? Peukut siis pystyyn että mun kohdalla se hinta on vaan vähän pidentynyt odotus, eikä esimerkiksi mikään multiongelmavauva sitten. Melkein ottaisin mielummin jokusen tikin hanuriinkin enemmän, jos sillä voisi taata helpon vauvan, jos näistä nyt joku jossakin kauppaa suostuu mun kanssa käymään.

Jotain edistystä siis synnytyssuhtautumisessa on ehkä tapahtunut. Kanssaodottajien kertomukset ainakin on sekä lisänneet kohtia henkiseen toivelistaan, mutta myös rajanneet ehkä vähäpätöisemmiksi muuttuneita seikkoja sen ulkopuolelle. Esimerkiksi tässä vaiheessa synnytyksen alkaminen lapsivesien menolla ei olisi minkäänlainen issue enää, koska uskon meidän olevan niin kypsiä jo tulevaan, että kyllä ne supistuksetkin siitä luonnostaan käynnistyisivät. Kuitenkin edelleen vastustus mitä vain keinotekoista käynnistystä kohtaan on tosi vahva. Kalvojen puhkaisu siis on oikeastaan ainoa, mihin voisin kuvitella suostuvani hyvillä mielin, joten todella toivon sen olevan mahdollista (eli kohdunsuun sen verran raollaan) jos tämä siihen pakkokäynnistyspisteeseen asti jää. Edelleen kuitenkin luotan viikonlopun voimaan, ja ettei perjantain yliaikakontrollissa mitään lääketieteellistä syytä välittömälle käynnistykselle löydy. Jos kuitenkin kalvot puhkotaan muiden toimesta, niin yritän parhaani olla stressaamatta, jotta synnytys pääsee itsekseen käyntiin, eikä esimerkiksi oksitosiinia tarvita. Cytotecilla kypsyttely olisi vihoviimeistä, mutta onneksi mulla viimeisen lääkäritarkastuksen tunnusmerkit viittaisi vahvasti siihen, että aika kypsä tuo alakerta varmaan jo on. Siitäkin on sitäpaitsi jo viisi viikkoa ja samat jomottelut jatkuneet pitkin näitä viikkoja!

 Käynnistämisessä olisi kuitenkin se yksi tosi paha, mutta tietyltä kantilta ihan vähän hyvä puoli, että joutuisi alusta asti sairaalaan. Siellä rajoitettaisiin varmaan ainakin syömisiä, ajoittain ehkä liikkumistakin, olisi miehelläkin tylsempää, vieras ympäristö ja lapsivesien menon jälkeen myöskään ammeeseen ei pääsisi tulehdusriskin takia. Omassa kotikäynnistymisessä kun ainoa noista toteutuva olisi tuo ammesulku, jos vedet olisi menneet (näin ainakin valmennuksessa suositeltiin, varmistaisin toki vielä Kättäriltä puhelimessa, se kun oisi kuitenkin meidän oma puhdas kotiamme ja hanavesi jota mä myös jopa juon!). Hyväksi puoleksi tietysti voisi ajatella, ettei tarvitsisi arpoa kauanko sairaalamatkaan menee, milloin siihen olisi paras sauma ja tulisiko paikanvaihdosta joku stressireaktio, joka hidastaisi tai pysäyttäisi synnytyksen etenemisen? Ehkä juuri nämä hyvät puolet on saaneet mut viime päivinä hivenen myötämielisemmäksi tuota keinokalvopuhkontaa varten. Kohdunsuun ohella kypsyy siis pääkin!

Muut ajatukset ovat aika pitkälti entisenä pysyneet. Ehkä amme avautumisen ohessa myös  ponnistuspaikkana on alkanut kiehtoa aiempaa enemmän. En kuitenkaan ole ihan hirveän pettynyt, jos sellaiseen en pääsisi enää sairaalassa. (Ihan muuten vaan: Oon kovasti etukäteen jo nauranut, miten ikinä pääsen synnytyksen aikana meidän ammeesta mahdollisesti nousemaan pois, kun se tässä loppuraskaudessa on jo melkonen urakka joka kerta!) Lisäksi (ehkä näiden käynnistysjuttujen innoittamana) akupainanta tai vyöhyketerapia kivunlievityksessä on alkanut kiinnostaa, joten valtavat plussapropsit saa Kättäri jos meidän kohdalle niiden taitoinen kätilö sattuisi jostakin kummasta luontumaan! En yhtään tiedä, onko Kättärillä omia TENS-laitteita, mutta jos on, niin sellainenkin voisi kelvata. Mitään vuokraushärdelliä en tähän synnytysyhteyteen jaksanut säätää itselleni ja ehkä ihan hyvä niin, olisin varmaan kuitenkin joutunut aparaatin jo palauttamaan! :D Clas Ohlsonin tenssit maksaa vähän turhan paljon yhtä käyttökertaa ajatellen, enkä edes tiedä onko ne yhtä päteviä kuin jotkut vuokraamoiden "viralliset" terveydenhoito -tenssit?

Ilokaasu vähän hirvittää, koska esimerkiksi vastaleikatun nurmikon haju (kyllä, se on haju, ei tuoksu) saa mun pään jo vähän särkemään. Toisaalta kokeilu voisi olla ihan hauska. Puudutteet taas ennakkoahdistavat aika pahasti ison lisätoimenpideriskinsä takia. Muut tiukat särkylääkkeet kelpuuttaisin itse tosi mielelläni, mutta ikävä kyllä meillä vielä synnytyksen aikana on piiperön kanssa yhteinen verenkierto osittain, joten hänen kokemukselleen nuo ehkä lienevät turhan vahvoja. Mitään etukäteispäätöksiä (tietenkään) mihinkään suuntaan en ole siis näistä lääkelievityksistä tehnyt, mutta pelkän tyrkytyksen turvin en niitä halua vaan ainoastaan tositarpeeseen. Esimerkiksi väsymyksen ja kivun kombo fyysisen ponnistuksen edellä on jo aikamoinen tositarve.

Vauvan tarjontaa olen pohtinut hivenen, koska edelleen tuo vaikuttaa viihtyvän enemmän mun oikealla kuin vasemmalla puolella. Oon koittanut etunojia sun muita suosia ja parina päivänä onkin tuntunut peppu pysyttelevän nyt enemmän keskemmällä kuin aiemmin, jes! Toisaalta pää varmaan kiertyy vasta synnytyksen aikana laskeutuessaan parempaan kulmaan, joten ihan turhaan uskon koko asiaa pohtivani, varsinkin kun ne olennaisimmat asiat on kunnossa, eli peppu ylhäällä, pää alhaalla ja ei mielestäni avotarjonnassakaan. Toistaiseksi myös vedet ovat normaalimäärissä, joten niin kauan kun ne sisällä pysyvät on tuo vauvan asennonvaihtokin sujuvampaa. Spinning babiesistä oon itse innostunut näitä asentohoitojuttuja lueskelemaan ajanvietteenä.

Suurin valmistautuminen tässä tuntuukin siis olevan unen, ravinnon ja vireystilan suhteen. Kun en mä sille maratonillekään uusiksi menis niiden osalta huonosti valmistautuneena. Gatoradet on kaapissa, kunhan vaan ruokakin maistuisi kunnolla mahdollisimman lähellä starttia. Kanapasta on ollut mun vakio kisaanvalmistautumissafka, joten voisi harkita tarpeiden hommaamista kotijääkaappiin viikonlopun varalle. Uni on kehnonlaista ja siksi täällä päässä vaivaa parhaillaankin vähän nuhjuinen ja nöhryinen olo sekä fyysisesti että henkisesti. Koitan tänään kuitenkin viettää mahdollisimman aktiivisen päivän, josko vaikka ensi yöstä eteenpäin unitilanne vähän korjaantuisi. Näillä sitä mennään, mitä annettu on. Ylihuomenna saa ainakin jotain kokoarviota jos ei mitään mukavampaa ala tapahtua ennen!