Synnytysjorinaa osa II

Meidän vekkula on jo toissapäivän / eilisen aikana-välillä kääntynyt perätilastaan pää alaspäin! Ihan satavarma en tietty asiasta voi olla, mutta eilisillan ja tän päivän liikkeet kyllä vahvasti siltä vaikuttaisi. Perätilaisena kun selkeimmät tuntemukset olivat jatkuvasti ihan alavatsalla, häpyluun päällä ja ainoat ikävät kohdistuivat suoraan alaspäin kohdunsuulle. Välillä tuntui, että se haluaa jo ulos tietään muksia kun niin voimalla tuntui ihan tuolla "putkiston" puolella tuuppimiset. Nyt liikkeistä voimakkaimmat ovat siirtyneet ihan ylös vasempaan kylkeen ja keskelle ylös rintalastan alta alkaen aina napaan asti. Mahan ulkoisessa muodossa en kyllä havaitse itse mitään muutosta. Ehkä istuminen ja hengittäminen on aavistuksen vapaammant tuntuista. Ilolla otan muutoksen mihin tahansa kuitenkin vaihteluna vastaan, vaikka saattaahan toi vielä väkkäröidä tuolla viikkotolkulla vaikka miten päin. Selkeästi meistä jo joku muukin siis fiilistelee vauhdilla lähestyvää synnytystä!

Kovasti oon alkanut saada tuntemuksia, ettei ehkä yliajalle ipanan kanssa oltaisi menossa sittenkään! Tuntemus on tietty vaan tuntemus, niinkuin aiempi yliaikaistuntemuskin, mutta hyvin olen näillä tunnuillani tähänkin asti pärjäillyt. Tasaisesti on kuitenkin kasvettu ja kehitytty yhdessä ja tähän mennessä kaikki on mennyt enemmän kuin nappiin. Sokeasti siis luotan, että niin menee synnytykseen asti ja sielläkin.

Yliaikaisuudessa mulla olisi meinaan yksi iso kauhu, eli keinotekoinen käynnistys. Siksi olisi ihanaa, ettei ainakaan "pelkän yliaikaisuuden" takia joutuisi moisia arpomaan. Ainoa keinotekoinen vauhdituskeino johon näillä näppylöin voisin innostua olisi kalvojen puhkaisu. Sekin tosin pitkin hampain, paremman puutteessa ja onko ihan pakolla. Jostain propagandakirjasta tai -sivuilta kun on mieleen painunut, kuinka yksikin synnytykseen puuttuva toimenpide lisää muiden toimenpiteiden tarvetta ja todennäköisyyttä. Ja niitä kun nimenomaan haluaisin mahdollisimman vähän. Sitä myöten siis parisen viikkoa sitten iskenyt "ehkei tässä niin kauaa menekään kun tähän asti on tuntunut" -fiilinki on erittäin tervetullut.

Episiotomia ja sektio -kammotukset mulla on säilyneet ihan ennallaan sitten ekan kolmanneksen. Repeämä tulee jos on tullakseen, mutta mieluummin luomusti kuin terällä jos vain on varaa valita. Sektiota ei mieluusti ollenkaan, vaikka tietysti hätäversio olisi tästäkin se painajaisin kokemus. Varmuuden vuoksi rakenneultran jälkeen otin jo tarkasti selvää perätilasynnytyksestäkin, kun vauva sellaisessa oli ja varauduin ihan varmuudeksi vain tyypin suuntavaiston pettämiseen. Jos päätyisin synnytystapa-arvioon ja siellä todettaisiin että vauva ei vaan mahdu alateitse, niin se olisi kenties selkein syy mulle päätyä leikkaukseen. Tietysti jos tuohon olisi vielä perätila yhdistettynä niin avot. En kuitenkaan usko siitä olevan pelkoa, niin hyvään tahtiin on kasvanut ja ainakaan meillä miehen kanssa suvuissa ei mahtumiset ole olleet ongelmana. Raskausdiabeteskään ei ole veitikkaa kasvattelemassa ja lantio mulla on kyllä paremmin kuin hyvin löystynyt synnytystä varten menneinä kuukausina. Enkä kapealanteiseksi laskisi itseäni muutoinkaan. Vauvan asentoja taas uskon auttavan mun päivittäisen liikkumisen. Eli kääntyilköön vaan vielä ihan rauhassa. Loppuvaiheessa aloitan jonkun asentohoidon sitten, jos perätila tuntuisi yhä houkuttelevan. So far so good, jos nyt on keksinyt kokeilla uusia juttuja.

Lapsivuodeaika mulla nyt on kuitenkin noussut hormoniryöppyjen saattelemana kauhulistan sijalle yksi. Jopa sektion ohi kevyesti. Koska Naistenklinikan remontti, koska lomakuukausi, koska Kätilöopisto täynnä ja kaukana kotoa ja niin edelleen. Ahdistusmaximus ja super vielä päälle. Jotenkin tuolla Kättärillä käynneistä on tähän asti vielä muutenkin jäänyt kohtalaisen nihkeä kuva. Koitan nyt vain etukäteen tsempata sillä, että vauvan takia siellä ollaan ja sen voimin pitäisi jaksaa. Ehkä jos vaan suinkin ja toivottavasti mieskin saisi olla tukena non-stoppina ja sehän on vain se hetki, eikä edes tolkuttoman pitkä aika. Silti inhottaa etukäteen, kun onhan ne nyt tulevalle pienelle ne elämän ainoat ensimmäiset päivät. Ja uskon että pienikin vauva aistii vanhempansa huonovointisuuden. En ole ihan keksinyt pätevää keinoa itseäni tohon lapsivuoteiluun valmistaa, mutta ehkä tässä vielä jotain ehtisi keksiä? Ja voihan se olla, ettei se edes niin kauheaa ole, ehkä. Tai sitten on.

Ihaninta on kuitenkin päästä kaikki se kokemaan tuli mitä tuli. Sama minkä turvin jokainen elävä olento tavalla tai toisella tähän maailmaan putkahtaa ja sama minkä jokainen äiti omalta osaltaan kokee. Sairaalat ja lääketiede kuitenkin pelastaa äitejä ja vauvoja, eli ei ne absoluuttisia vihollisia synnytyskokemukselle ole, vaan päinvastoin. Mä olen itse se olennaisin, eli synnyttäjä ja yhdessä vauvan vaistojen kanssa pusken sen maailmaan. Mies on tukena, apuna, seurana ja todistajana. Kätilö antamassa neuvoja ja tsemppaamassa jos sellaiseen on tarvetta. Sairaalaympäristö ja lääkäri siltä varalta jos tulee ongelmia ja tarve suuremmalle avulle. Ei sen sen vaikeampaa tulisikaan olla. Aika paljon mielummin mä synnytän kuitenkin tänä vuonna, kuin sata vuotta aiemmin. (Vaikka ois siinä hämärässä saunassakin aikamoista tunnelmaa!)

Varmaa kuitenkin on, että mun puolesta sais pienokainen jo vaikka tulla. Tää raskausaika alkaa olla niin nähty juttu jo.

"Sitten kuule kun..."

Millähän se alkoi?

Varmaan jollain pahoinvointi-, diabetes- ja turvotusvarotuksilla?

Edeten ehkä johonkin lenkkeily-, treeni- ja duunivaroihin...

Nyt alan selvästi olla pissarakonpotkimis-, pissankarkailu-, sit-et-näe-sun-varpaita-enää-ikinä-, isompi-turvotus-, et-nuku-enää-ikinä- ja (oma suosikkini on ehdottomasti) elämänvalintani varo-asteella. (Sisältää mm. lemmikki-, sisustus- ja muut sellaiset varot.) 

Ja lisää tulee.

Innolla odotan, että pääsen suurensuurelle synnytysvaroasteelle! Vähän on jo ennakoitukin sitä nimittäin...

On tää odotus vaaroja täynnä, kun kaikkea pitäs jo etukäteen varovaroa niin kovasti.

En malta odottaa, että kaikki sujuis ilman näitä etukäteen kohuttuja vaaroja yhtä lepposasti kuin tähänkin asti. Varo in your face! (Ainakin so far!)

Vaivaisille on aina tämä Project maman postaus.

Kolmanneksia, kuukausia, viikkoja

Perjantaina (en nyt muista enää laskemaani arvioitua kellonlyömää, mutta joskus ihan päivällä se oli) posahti päälle seitsemäs (7.) raskauskuukausi ja viimeinen, eli kolmas (3.) kolmannes! Tänään iltapuolella sitten napsahtaa viikkolaskuriin puolestaan 27+0, eli 28. viikkokin alkaa.

Mulla ei näissä yksittäisissä viikoissa enää sen kummempaa etappia ole, paitsi nyt ehkä kolmosalkuisiin pääseminen ja tietty sitten nää etuaikaisrajat on ehkä jonkinlaisina etappeina mielessä. (34+0, 2.6. ja siitä eteenpäin kun käynnistyvää synnytystä ei välttämättä estellä enää ja 37+0, 23.6. kun synnytyskään ei enää ennenaikanen ole.) Tietyllä tapaa tää vika kolmannes on kuitenkin pieni henkinen etappi, jolle oon kyllä jo vähän varaslähtöä ottanut.

Lääketieteellisesti ajatellen kun eka kolmannes (mulla siis viime vuoden puoli tohon tammikuun alkupuolelle) on se aika, jolloin keskenmeno on todennäköisin, eli ns. kaikkein heikoin aines karsiutuu kehittymästäkään sen pidemmälle. Toiselle kolmannekselle asti selvinnyt toukka sitten on muuttuukin jo alkiosta sikiöksi ja kaikki elimet ja muut kehittyy, mitä syntyvälläkin toukalla on. Edelleen on siis riski, ettei kaikki olekaan otollisesti näitä kehittymisiä varten ja raskaus ei etene. Kolmannen kolmanneksen taas voisi tietyllä tapaa olettaa olevan osoitus sikiön elinkelpoisuudesta myös ulkomaailmasta. Siltä puuttuu enää lähinnää massaa. (Ja tietty ne kaikki jutut kehittyy vielä lisääkin, mutta noin pääpiirteittäin.) Selviytyminen ulkomaailmassa on jo kuitenkin todellisuudessa mahdollista, raskauden jatkuminen on enää vain evoluution ja ihmisaivojen kehityksen kompromissia. 

(Eli että kehittyneiden ihmisaivojen takia vauvan pää on iso suhteessa synnytyskanavaan. Jos vauva syntyisi myöhemmin ja "valmiimpana" äiti ja ehkä vauvakin kuolisi synnytykseen, tai äidittömänä hoidon puutteeseen ja ihminen kuolisi sukupuuttoon. Siksi siis ihmistaimi syntyy muihin nisäkkäisiin nähden niin avuttomana ja ei osaa vielä vuosikausiin syntymänsä jälkeen metsästää omia saaliitaan. Luonnon kompromissi, jonka turvin laji säilyy. Tavallaan ihmisvauvan sikiöaika jatkuu vielä synnytyksen jälkeenkin, mutta välissä tullaan ulos, jottei kuoltaisi synnytykseen. :D )

Onhan raskauden jaottelu muutenkin aika suurpiirteistä, mutta tollanen mulla tuli mieleen kun aamulla muistin tän kolmanneksen vaihtamiseni. (Joo, tällasta tää raskaus tällä hetkellä on, että ensin viikon ajan tiirailee kalenteria että "ihan kohta ihan kohta" ja yhtäkkiä hoksaa, että se "ihan kohta" meni pari päivää sitten kaikenmaailman hullujen päivien ja työkramppien lomassa! Ihan niinkun mahankin saattaa unohtaa, kunnes taas on aika nousta makuulta / tyhjentää kissojen vessa / pudottaa kännykkä / kirjoita-tähän-oma-päivittäinen-kyykistymisen-syysi.) Mutta kaipa tää raskauden aikojen luokittelu on vähän sama asia, kuin että kaikki seitsemänkymppiset on vanhuksia ja kaikki viiskymppiset keski-iän ylittäneitä.

Näin ollen siis ihan viime viikkoina oon huomannut luonnollisen ajatustavan muutoksen kyllä itsessäni. Vaikka koko ajanhan plussatestistä eteenpäin on ajatellut myös vauvaa, vauvan tuloa, vauvaelämää, sitä uutta oikeeta ihmistä, niin nyt nuo ajatuksetkin on enemmän konkretisoituneet. Tiedottomia ja säälittäviähän noi ötökän liikkeet jatkuvasta voimistumisesta huolimatta tuolla mahassa ovat, mutta kyllä niistä silti voi koittaa pohtia millanen pötkelö sieltä on tulossa (kiltisti nukkuu, mutta keskimäärin hirmu vilkas, tykkää liikkua, syödä ihan mitä vaan ja rauhoittuu keinutteluun). Samoin liikkeiden ja kuluvan ajan myötä on konkretisoituneempi tuleva synnytys, joten jorinoiden päivityskin olisi paikallaan.

Nyt lähden tästä kuitenkin työpäivän pariin, upeiden 10 tunnin yöunien jälkeen, siunattu siunattu tila kun mahdollistaa tällaisen! (Eilen tuli eka ulkopuolinen kysymys mun nosteluista tilassani, mutta ei tunnu kyllä missään vieläkään.)

27+0