Kuinka minusta tuli minä (äiti?)

Joku ehkä on vauvakuvien ja hehkutuksen myötä saattanut muistaa tämän alkuraskauden ärrimurritekstin. Ehkä uskallan tunnustaa, että aika samoilla linjoilla täällä mennään vauvasöpöstelyn kanssa edelleen, vaikkakin paria radikaalia poikkeusta lukuunottamatta...

Mulla säilyi ihan laitokselle asti oma vanha mielipiteeni vauvoista ja lapsista. Ne ei kaikki ole todellakaan lähtökohtaisesti söpöjä, ihania ja hassuja riippumatta käytöksestä, vaatteista, vanhemmista ja niin edelleen ja niin edelleen. Onhan niitä sellasia ihan "kato miten se kattoo mua" -kivoja tapauksiakin, mutta ei mulle ole ikinä tullut esimerkiksi tarvetta tai hinkua saada yhäkään vauvaa tai lasta syliin (toisin kuin useimpien eläimien kohdalla tulee)! Jos voi valita lapsettoman ja lapsia sisältävän tilan väliltä, valinta on aina se lapseton. Ihan ne mineimmät vauvanvaatteet on tosi sulosia joo, mutta vähänkään isommat enemmän tyhmän näkösiä. Lastenvaunut (puhumattakaan niistä jo ees taas toilailevista lapsista) on edessä ja vie bussissa ilman lippua matkustaessaan hirveesti tilaa! Vaipat, peppupyyhkeet ja sosepurkit (jos niitä ei kierrätä!) roskaa luontoa! Entäs sitten itkut, huudot, uhmat, vierastamiset tai muut! Apuva, too much!

Loppuraskauden uupumuksessa mua ihan ahdisti ajatus tulevista noin 20 vuodesta. Miten mulla riittää luonne ja jaksaminen kehua piirrustusta joka on oikeesti ei-kovin-hieno? Opettaa moneen kertaan yksinkertasia pikkujuttuja? Tai auttaa vaikka läksyissä kun itelläkin on duunipäivä takana, ruuanlaitto edessä ja treenit ja unet vähissä? Huhhuh! Tuudittauduin kuitenkin ajatukseen, että ehkä se sitten oman lapsen kanssa on eri juttu. Ehkä siihen jotenkin ehtii kasvaa. Ehkä mäkin vielä muutun.

Sieltä omasta takalistosta se yksi vauva sitten kuitenkin vaan muljahti (vaikken oo ihan satavarma tästä vieläkään, ne kätilöt kaivo sen jostain pöytälaatikosta kumminkin!) ja vuorokauden totuttelun jälkeen asiat vaan jotenkin loksahti paikalleen. Mulle ei iskenyt mitään epäluuloa ulkoistunutta otusta kohtaan missään vaiheessa, vaan kaikki kulki jotenkin luonnollisena jatkumona raskausajalle. Ihan samanlainen meidän Tirppa oli jo kohdussakin, joten meillä oli tutustumisaikaa ollut jo ruhtinaallisesti! Muunmuassa vuorokausirytmi sillä on aika samanlainen edelleen, kuin oli mahassakin, alkupäivinä jopa raajojen liikkeistä nukkuessaan mulle tuli jotenkin sellainen tuttu olo, vaikkei ne enää mahassa tuntuneetkaan vaan nyt sen sijaan ne näki silmin. Tyttö on niin isänsä näkönen, ettei erehtyä voi ja käytökseltään taas edelleen ihan kuin mä (oli siis mun mielestä jo masun puolella). Ja neuvolan Täti siis sanoo, että välillä mun ei tarvisi olla niin analyyttinen.

En voi näin parin viikon ikään viime yönä tulleen äitinä myöntää vieläkään itseäni lapsirakkaaksi, en todellakaan. Kaiken rehellisyyden nimissä pitänee tunnustaa, etten varmaan ikinä niin voi tehdäkään! Kuitenkin jo näiden päivien kokemuksella huomaan, kuinka lapsitoleranssi on noussut jo ihan hullusti! Musta on kyllä kiusallista matkustella vankkureiden kanssa bussissa (tekis mieli huudella, että mulla on hei kyllä voimassa oleva bussilippukin laukussa, siinä on kautta ihan maanantaihin asti ladattu ennen synnytystä!), ja vaunujen kanssa muutenkin pyrin väistelemään vaunuttomia ehkä liiankin kanssa. Manducan aikakin koittaa kyllä, kunhan ilmat viilenee, mutta tulen mä vaunuillakin toimeen. Eihän tää vaunuvaihe mikään pitkä kuitenkaan ole, jos koko elämää ajattelee. Ehkä ne muutkin väistää, eikä kaikki katso samalla pahalla silmällä, kuin mä!

Kertaakaan vielä mulla ei ole käynyt pinna edes lähellä mitään rajaa (toisin kuin niin usein raskausaikana, uhhuh). Näin vastasyntynyt on niin helppo, vaikka tottakai hoitamishommissa on sitten ihan eri haasteet mitä vähänkään isommalla. Lukioikäsenä käydyn MLL:n kurssin jälkeen tein kyllä pari vuotta aika tiiviisti keikkaa tutuille ja liiton kautta tuntemattomille ja enimmäkseen juuri aika pienille lapsille. Yleensä nuo hoitotädille jätettävät kuitenkin ovat jo vähintään yli puolivuotiaita. Hyvin kuitenkin perusjutut muistui mieleen jo raskausaikana ja tottakai lukemalla oppii aina. Lapsenvahtiajoistakin kun kuitenkin on vierähtänyt se kymmenisen vuotta! Vaikka vaipan- tai vaatteenvaihto, puklaus ja vauvaleikit on tuttu juttu en kuitenkaan ennen omaa Tirppaa ollut esimerkiksi kenenkään napatynkään koskenut tai kestovaippaa vaihtanut. Lisäksi lapsenvahtina vieraan lapsen kanssa oli aina vähän painetta, enkä ikinä älyttömästi noista keikoista nauttinut (paitsi tutuimpien ja helpoimpien kanssa), joten raha oli suurin motiivi hommalle. Nyt oman ipanan kanssa (ehkä iänkin myötä) meno on rennompaa ja arkisista toistuvista askareista voi jopa nautiskella. Saa nähdä mitä haasteita ikäkuukaudet vauvavuoden myötä tuo tullessaan ja miten niistä selviän, mutta onhan niihin tässä yhtälailla aikaa kypsyä, kuin koko vauvaankin oli raskausaika!

Raskausaikana en oikein ymmärtänyt näitä "ei saa koskea mahaan" -juttuja ollenkaan! Mulla tasan yksi ihminen hipelsi (juopuneena) turhan läheisesti, mutta se sallittiin hänelle ja muuten säilyin neitseellisenä. Jopa oma äiti kysyi lupaa ennen kosketusta! En myöskään ole kokenut imetyksen myötä tuuttieni tai niiden voinnin muuttuneen yleiseksi omaisuudeksi. Toki "miten sulta on tullu maitoa" -kysymys on kuulunut melkein joka suusta, mutta se taas ei rinnuspuoleen sinällään mun mielestä liity sen enempää kuin puklu- tai kakkajututkaan. Eli sama linja on jatkunut muidenkin tietojen ja neuvojen suhteen. Voi tietysti olla, että olen normaalia onnekkaampi läheisten suhteen, mutta mä oon saanut ainoastaan kommentteja ja vinkkejä joista on ollut hyötyä tai iloa tai joita olin jo itsekin ajatellut. Tai sitten oon vaan itse normaalia paksunahkasempi! :D Ja onhan neuvo aina neuvo: hyvällä tarkoitettu ja sisältää jotain tietoa tai jopa kokemusta. Sellasestahan voi kokemattomalle olla jopa hyötyä!

Pari itseäni järkyttävää yllätystä mun on kuitenkin paljastettava lopuksi:

Napatyngän hoidon olin raskausaikana visusti testamentannut miehen tehtäväksi. En ees ottanut selvää miten se tehdään, koska niin päättänyt olin asianlaidan. Kuitenkin kotona jo varmaan ekan vaipanvaihdon yhteydessä olin sitä venyttelemässä ja mies karkasi kauemmas katsomasta! Ei se ole yhtään ällöä, vaan ihan niinkuin omaa haavaansa hoitaisi!

Muut eritteet on saaneet saman yhtä luonnollisen aseman. Aikoinaan kuulosti niin nuhjuiselta jossain kakka-puklu-maito-vaatteissa kulkevien äitien elämä, että toivoi vaan itse säilyvän vauva-ajasta kohtalaisen puhtoisena. Nyt ei pukluilla ja ulosteilla oo mitään väliä, eihän ne edes haise! Isompia maitovahinkoja sitä nyt joutuu sentään välttelemään, koska lattialla lätäköt kerää karmeet kissankarvapallot puoleensa ja multa puuttuu kilpailijat tästä mun personal wet t-shirt contestista... Frendien tissimaitojutunkin mies jo epähuomiossa kokeili! Maistuu kuulemma vedeltä yksi tippa.

Ja aah! Vauvat tuoksuu hyvältä! Omnom! En ois ikinä uskonut! Toista raukkaparkaa, kun mulla ainakin palais käpy jos joku nuuhkis mun päälakea jatkuvasti.

32 syytä synnyttää

1. Saa vauvan.
2. Löytää itsestään uuden puolen.
3. Pääsee opettelemaan ihan mielettömät määrät uutta.
4. Kaikki vauvatarvikehankinnat pääsee käyttöön.
5. Paino ei nouse enää ja ei joudu punnitukseen joka viikko.
6. Paino laskee.
7. Saa omat kauniit nilkat ja jalkapöydät takaisin fanttijalkojen tilalle.

Mulla turvotti vaan vähän ja vasta kun pää kiinnittyi!

8. Huomaa että hiukset olikin luonnostaan kiharat.
9. Ei ole maailmanloppu jos Renniet jää laukusta, vaan sitä ei edes huomaa.
10. Öisin ei tarvitse syödä sokeri-rennieitä hampaidenpesun jälkeen, eikä muulloinkaan.
11. Öisin ei tarvitse nousta vessaan vähintään kolmea ja enintään kolmeakymmentä kertaa.
12. Jos nousee, saa inhimillisessä ajassa (max. 15 min) uudestaan itsensä uneen.
13. Saa syödä maksalaatikkoa.
14. Sen sijaan, että yhä useampi kauhea rytky joutaa liian pienenä kaapin ylähyllylle, sieltä saa kaivella kivoja vaatteita taas takaisin käyttöön.
15. Saa housut, sukat, kengät jalkaan jopa seisoaltaan.
16. Kissojen ruoka- ja vesikupin saa asetettua lattialle tipautuksen tai heittämisen asemasta.
17. Se järjetön makeanhimo helpottaa.
18. Kalan kanssa saa kuivaa valkkaria.
19. Lattialle putoavat asiat voi nostaa ilman tukea ja tuskaa.
20. Lattialle putoavat siivottavat asiat saa pyyhittyä tai pestyä ilman polvistumista lattialle.
21. Voi juosta bussiin.
22. Voi kävellä kymmenen kilometriä, ja siinä ei mene koko päivää tai tarvita kymmentä vessapysähdystä.
23. Halaaminen on intiimimpää.
24. "Eikö se nyt vieläkään" muuttuu "Voi kun se on pieneksi".
25. Voi istua puolimakaavasti tai maata selällään ja mahallaan.
26. Voi kääntää kylkeä ilman käsiä ja maha ei jää selkäpuolelle.
27. Nenä ei ole enää 24/7 tukossa (suihkeista ja antihistamiineista piittaamatta).
28. Pääsee vihdoin tositoimiin sen rintapumppuvekottimen kanssa, eikä tarvi pelätä supistuksia.
29. Ikenet ei vuoda verta joka hammaslankauksella.
30. Tietää edes millainen yksi maailman synnytyksistä on.
31. Seuraava synnytys on tilastollisesti sitä puolet lyhyempi.
32. On joku jolle lukea ääneen.

Five days

Eipä toimineen mun poppakonstit ja uskomukset sitten. Tuntuja ei oikeestaan sitäkään vähää mitä eilen. Sairaalakassi on purettu ja uudelleenpakattu ja jaettu kahteen osaan, eli vauvakas saa oman kassin, jotta mulle mahtuu tavarat paremmin. Jos tässä nyt kerta tästä raskaudestakin otetaan ilot irti ihan viimeiseen asti, niin hoidetaas toi synnytysosasto sitten samalla tapaa, eli nyt on vaatetta, vaippaa ja rompetta mukaan tulossa ihan koko rahan edestä.

Haaroissa on keilapallo (istumasta ylösnousu on joka kerta jännä hetki, mitä jos sieltä tuleekin jotain jo läpi?), olo levoton ja ruokahalu poissa. Tosin tossa kassi-inventaariossa vetäsin kyllä välipalaksi puolikkaan suklaalevyn, että saattanee viimeksimainittu johtua siitäkin. Siinä kuitenkin siis tänpäiväset muka-oireet.

Ajattelin huomenna Kättärin ajanvarauksen jälkeen lopettaan tän zen-fiiliksen ja alkaa suoltaa ympärilleni pelkkää kiukkua ja turhautumista, josko pelottelisin tytön sillä ulos? Sillä kun on ilmeisesti pakko olla liian mukavaa tuolla sisällä. No eipä ole kauaa, hähä.

Voisin luvata huomenna kirjotella vielä kolmannen osan synnytysajatuksia, mutta enpä taida, koska viimeksi kun jotakin lupailin (vika neuvolatietojuttu) niin synnytys ei käynnistynyt. Eli jos nyt reteesti EN lupaa, niin ehkä se sitten käynnistyy!

Odotuksen pitkittymisen +
Alkaa olla se ja sama vaikka noi kalvotkin tässä "vahingossa" puhkeaisi. Ei sitä enää jaksa niin turhantarkka olla näistä kaikenmaailman ennakkotoiveista synnytyksen suhteen. Kunhan se nyt vaan alkaisi. Ja mieluiten ilman lääkäriä.

Odotuksen pitkittymisen -
Muistaako kukaan sitä että kaiken lopputulos on kuitenkin se vauva? Omat ajatukset ja jokotukset on ainakin niin vahvasti tällä hetkellä vaan siinä miltä-tuntuu-joko-koska-synnytys-sitä-ja-tätä -kuplassa, että huhhuijakkaa. Onneksi naiset sentään pystyy edes mitenkuten useempaan asiaan kerralla keskittymään.

Laskeutumista ja turhautumista

Neuvolassa pääsin taas kurkkaamaan kasariultralla pirpanan asentoa tarkemmin ja täysvalmiudessa ollaan! Jälleen kerran saatiin aikaan tuttu "täähän on ihan toooosi alhaalla" -reaktio, tällä kertaa ihan oman Tädin toteamana. Pää on nyt siis lantiojumissa, eli jos sieltä irtoaa niin mun kuulemma se pitäisi tuntea! Kroppaa likka saa kuitenkin vielä käänneltyä jossakin määrin, joten siksi polvien ja varpaiden muksinnat saattavat vaihdella paikkaansa edelleen. Selkäranka kuitenkin suunnilleen oli mun navan vieressä mun vasemmalla, eli optimaalisin päin voisi olettaa synnytyksenkin alkavan.

Sf-mitta oli myös tänään ensimmäistä kertaa pysäyttänyt kasvunsa, mikä siis kertoo siitä, etten ole kuvitellut itsekseni mahan laskeutumista alemmas! Istuessa ja selkämakuulla tuon muutoksen selkeimmin huomaa ja sanoisin, että melkein seistessä saan oman kämmenenleveyden mahtumaan rintojen ja kohdun väliin! Jonkun vanhan kansan viisauden mukaan se vissiin povailee lähestyvää synnytystä... Pientä vauvaa ei kuitenkaan ole odotettavissa, vaikka tarkempia arvioita ei sen kummemmin kuultukaan. Miehen kanssa kumpikin meistä on ollut tosi tarkalleen 3,5-kiloinen syntymässä, joten tosi jännä nähdä pääseekö tämä tulokas (ja kuinka paljon) tuon rajapyykin yli! Painon lisääntyminen tässä viimeisinä viikkoina mua ei juurikaan synnytyksen suhteen hirvitä, koska jotenkin tuntuu että pään ympärys se on mikä mun fysiologialle eniten vaikuttaa homman sujumiseen. Isompi vauva on valmiimpi sitten ulkomaailmassa elämiseenkin ja mitä isompi se nyt jo on, sen pikemmin se ehkä syntymään lähteekin! :)

Muutoin täällä kirotaan lähinnä kesäturhautumista ja kömpelyyttä! Mikään ei pysy käsissä ja nostelut lattianrajasta on nihkeetä tuskaa, uimisen oma Täti kielsi viikko sitten ja olen kuuliaisesti neuvoa noudattanut, vaikka ohjeita taitaa olla aika moneen junaan, kävely on hidasta, kankeaa ja ajoittain tosi supistelevaakin ja ylipäänsä mitään ei jaksa tehdä samassa asennossa pitkiä aikoja (paitsi kylkimaata tuulettimen puhalluksessa sängyllä!), joten välillä tuntuu kesä valuvan vähän hukkaan. Mieli tekisi juosta, uida, kieriä ja vaikka lentää, mutta koko kroppa on kääntynyt mua vastaan tässä asiassa! Toisaalta oon yrittänyt asennoitua nyt vaan levosta nauttienkin päivien kulumiseen. Mitään ei ole pakko tehdä ja kaikkea mitä tekee mieli, saa tehdä. Päikkärit voisi hyvin ottaa jossakin vaiheessa ohjelmaan, ja tänään sellaset jopa tuli suunnilleen nykäistyä, koska neuvolavisiitti oli epäinhimillisesti jo ysiltä ja palasin unten maille vielä sen jälkeen. (Helle ja päivänukkuminen saa muuten tosi kiintoisia unia aikaan, huhhuh! :D Viime yönä olin saamassa poikavauvan, joka on ammattiuimari, joten oltiin Miehen kanssa Intersportissa ostamassa sille uintivarusteita ja kisapalkintoa. Palkintona oli Nalle Puhin hunajaa. Eli miten niin uiminen ja urheilu mielessä täällä?)

Ja muistakaas Babybingota, jotka ette vielä ole!

Maailmanpelastuspostaus

Vaihteeksi taas ärsyttää ja ihan vähän enemmän kun vähään aikaan noin muuten on ärsyttänyt.
Kestovaipat nimittäin.

Jostakin syystä ilmeisesti koko maailma on tällä hetkellä niitä ja mua, ja etenkin niiden ja mun orastavaa mutta lupaavaa liittoa vastaan. Jopa kultaisella 80-luvulla "kauppavaipoista" huonoa omatuntoa poteneet äidit ovat yrittäneet manata mun ihania vaippojani ja upeita suunnitelmiani suohon. Jostakin syystä tuosta kasarinousukauden kaatopaikkojen valloittajasta on tullut normi. Oletus, jota vastaan joutuu lapsuudenkodissaan vihertynyt ja kohta äitiytyvä yhtäkkiä kapinoimaan. Miksi mun mielestä se on väärin? Tai ainakin erittäin nurinkurista?

Mun mielessäni ja elämässäni "vaippavalinta" (joka ei siis itseasiassa ole missään vaiheessa tähän asti mulle edes ollut valinta) ei liity vanhemmuuteen oikein mitenkään. Tai liittyy se toki siten, että aiemmin en ole tarpeeksi vaikutusvaltaisen ikäisenä tarvinnut vaippoja mihinkään. Ja tietysti myös vähän siten, että ne vaipat tulevat oman mukulan päälle. Tästä mielessäni tapahtuvasta erottelusta johtuen karsastan myös esimerkiksi kummallisia termejä "kestovaippailu" tai "ekovanhemmuus". Kummatkin kun kuulostavat jotenkin harrastuksilta, joita tehdään huvikseen ja jotenkin projekteina? (No, ehkä joku tekee?) Sen kummemmin kun en aio kestovaippailla, en todellakaan myöskään vaikkapa käsitiskaile, kuukuppeile tai biojätteile. (Sen sijaan lenkkeily, kissailu ja pyöräily ovat ihan kivoja harrasteita.) Ekovanhemmuus taas kuulostaa joltakin roolilta, joka otetaan esiin lasten läsnäollessa, kun taas aikuisten kesken elellään kuin ellun kanat, ajellaan kolmella hummerilla Länsiväylää edestakaisin ruuhka-aikaan kertakäyttöastioita (ja vaikka niitä vaippoja) ikkunasta mereen heitellen. Kunnes tullaan kotiin, kirjotellaan blogiin ja ollaan taas hetki niitä ekovanhempia. Niin ei vissiin.

Ennakkoasenteissa vahvin argumentti tuntuu olevan jotakuinkin, että "hullu!". Oikeastaan ihan kenen suusta vain. Omakohtainen suurin kestovaippapelkoni tällä hetkellä on lapsen iho. Lienenkö hullu? Mitä jos pirpana sattuu olemaan ihan superherkkis iholtaan, vaivaa ei saa millään talttumaan ja ainoa apukeino on 24/7-tehohaudutus muovivaipoilla myrkkykemikaaleineen? Ei kuulostaisi sitten yhtään loogiselta, mutta näistäkin kuulee. Toistaiseksi koitan kuitenkin olla pohtimatta ihoasioita turhaan etukäteen, koska itse olen kestävällä iholla varustettu tapaus, vaikka lapsena vanhemmat kovasti toisin väittivät. Eikös "herkkä iho" ole vähän sellanen vauvan ominaisuuksien normisettiin kuuluva osanen? Vai oletteko joskus kuulleet vanhemman päivittelevän vauvan ihon kestävyyttä: "Joo, meiän neidille ei tullu mitään vaikka taas sillä oli peppu pesemättä ainakin kolme päivää kun oltiin mökillä!"?

Ei ihan täysin vertailukelpoinen, mutta vähän samankaltainen pointti mulla on kuukautiskupin kautta. Tiedän naisia, joille se on alusta asti sopinut kuin nyrkki naamaan ja pelastanut monta ikävää kuukausittaista hetkeä. Sitten tiedän itseni, joka tuskaili vuosikaudet kuppiongelmien kanssa, kunnes päätti ne luonnonsuojelun nimissä ratkoa perehtymällä kaikkiin mahdollisiin viimeisiin vinkkeihin ja kikkoihin ja niin teki. Ja se helpotti sekä eko-omatuntoa, että kukkaroa. Tuolla olisi jäänteinä muinaisilta ajoilta noin 5 vuotta vanha paketti (ehkä maailman surkeimpia ja epämukavimpia) Vuokkoset biohajovia siteitä tyhjän panttina. Ainiin, mutta se jälkivuoto, ehkä niille vielä on tässä maailmassa tarkoituksensa! Ideana kuitenkin kuukuppiratkaisussa oli lopulta, että kaikki keinot testiin ennen luovutusta. Samaa suosittelen kaikille. Jos haluaisin kaikesta helpolla päästä, vauva ei ehkä olisi mun juttuni millään vaipoilla. Tällä hetkellä onneksi vaikuttaa, että kestovaippoihin liittyvä tietous on niin laaja, että suoranaisin ihme olisi, jos onnistuisin löytämään juuri meillä ongelman, johon ei ratkaisuja olisi tarjolla roppakaupalla.Tietysti voi olla, että väsyneen vauvavuoden aikana vaippagooglailu ei maistu, mutta siksipä juuri tietoa on imetty jo tässä vaiheessa ennakkoon aika huimasti. Ainakn tärkein on tiedossa: keneltä ja mistä kysyä apua ja tukea ongelmatilanteissa.

En ole mikään superkierrättäjä, saati sitten tarpeeksi vihreä. Vaikka Jos kaikki tekisivät niinkuin minä, tuskin tämä maailma vielä sillä pelastuisi. Oivaltanut olen kuitenkin sen verran, että nykymenolla meidän maailmastamme ei tuleville sukupolville jää jäljelle mitään (ainakaan kivaa), joten parhaansa kannattaa silti tehdä. Jotakin haluaisin kuitenkin myös oman pirpanan pirpanoille ja niiden pirpanoille ja niin edelleen omasta puolestani jättää. Muutakin kuin maatumattoman kertakäyttövaippavuoren. Juuri lapsen kaltaisen ilmastorikoksen tehdessään on ehkä paras hetki punnita omaa ekokäyttäytymistään ja kulutustaan. Sen lisäksi, että omat valinnat ja toiminta vaikuttavat tässä ja nyt, ne oppii mun kauttani kohta myös ihan uusi ihminen! Vaippojen, kuten niin monen muunkin ekokysymyksen suhteen toivon ja odotan asenteiden ja sääntöjen muuttumista tulevaisuudessa, joten on loistavaa jos omalle ipanalle käytäntöjen muuttuminen ei aikanaan aiheuta turhaa vaivaa, koska homma on jo hanskassa! Lisäksi tietysti tulevat sukupolvet voivat jo etukäteen alkaa kehittää keinojaan vielä meitä paljon pidemmälle ja silloin maailma pelastuu. Aikoinaan ei ollut pesukoneita, joten keksittiin kertakäyttövaippa. Nyt meillä on molemmat ja toinen niistä on ongelma. Kenties tyttöni tytär aikanaan pyöräyttää oman lapsensa pepun multa liikkeelle lähteneeseen perintövaippaan. Mistäs sitä tietää.

Aiheesta ja sen vierestä oisi pitkin tekstiä voinut linkittää vaikka mitä ja kuinka, mutta en nyt siihen ryhtynyt. Jokainen, joka asioista selvää ottaa tai on ottanut tietää varmasti tärkeimmät luvut, tutkimustulokset, plussat, miinukset ja muut kyllä. Tämän kuitenkin vinkkaan ensi sunnuntaiksi, jos joku ei ole vielä nähnyt:
Yle ja Vaippavuoren varjossa
(Sattupas muuten sopivasti, että uusinta on just tulossa kun tämän kirjottelin! :D )

Perhevalmennuksen toka ja kolmas

Vähän hassulta tuntuu näin jälkikäteen, että se ihan  ensimmäinen osa oli jo maaliskuussa. Miksei näitä voinut ihan putkeen pötköön muka pitää? Olihan siellä vähän sivuttu toki sellaisia asioita, joista oisi voinut aatella olevan jo raskaana hyötyä, mutta ei ihan pääpaino niissä kuitenkaan ollut. Ilmankos ton ekan tapaamisen oli noin puolet ryhmästä jättänytkin väliin...

Toisen tapaamisen (josta on muuten jo viikko aikaa!) teemat olivat parisuhde ja vauvanhoito. Ja pakko kyllä myöntää että joko aiheista johtuen tai niistä huolimatta tän keissin oisi kaikkein mieluiten voinut jättää väliin. Parisuhdekoulutus hoitui terveydenhoitajilta antamalla tehtäväkirjasta kotiläksyksi sellaset keskustelunaiheet (jotka oli läksytetty jo sillä ekalla kerralla myös, terveisin pinko). Tosin tuskin kukaan ryhmässä oli kovin innokas missään ryhmätöissäkään paneutumaan parisuhteensa muutokseen.

Vauvanhoitokin alkupätkillään kuitattiin Jari Sinkkos -dvd:llä ja pikaisella hetken mietinnällä kahtia jaetussa ryhmässä keksimällä kysymyksiä, joihin terveydenhoitajat vastasivat. Onhan se totta tietysti, että vauvat ja vanhemmat ja perheet ja tilanteet on niin erilaisia, että mitenkään opettamalla opettaa tällasia ei pysty, mutta ihan vähän siinä aamun väsyssä tuli olo, että mua on höynäytetty. Mitä sellasta täällä jumppasalissa sain mitä ei dvd-soitin ja Google oisi nopeemmassa ajassa hoitanut kotona? Jälleen voi siis todeta, että jos on tiedonhaluinen, ahkera googlailija ja nettikeskustelija, tuttuja lapsiperheitä paljon tai mitä vaan mistä tietoa hyvin saa, on tuo perhevalmennus aika turha. Pakollinenhan se ei tietysti olekaan.

Vauvanhoidon paras anti oli kuitenkin lopputunnista paikalle saapunut kolmikuinen stuntvauva (jonka nimeä en muista) äiteineen, jotka pääsivät sitten rauhallisesti jorinoimaan miten juuri heillä juuri mikäkin on mennyt.

Synnytyskerta, eli tuo kolmas ja viimeinen neuvolan puolesta ennen synnytystä järjestettävä olikin ehkä hyödyllisin kaikista. Mä sain varmistuksen omaan askarrutukseeni (Voiko vedenmenon jälkeen käydä kotiammeessa kylpemässä? Vastaus: Mieluummin ei.) ja mies sitten tietty ihan ulkopuoliselta taholta yhtään mitään neuvoja tai vinkkejä miten millonkin toimia ja millasta ehkä suunnilleen saattaisi olla. Synnytyksen osalta voisi sanoa, että tuolla perhevalmennuksessa tuli tiiviissä kätilönpaketissa kaikki se tieto, jota jokaisen synnytykseen menevän (synnyttäjä tai tuki) olisi vähintään tiedettävä. Itse oisin noilla eväin kuitenkin aika ulalla vielä. Ja tottakai loppuun nähtiin vielä 10 vuotta vanha synnytysvideo, ehanaa!

Perhevalmennuksen osalta meillä on parin viikon päästä edessä sitten enää synnytyssairaalaan tutustuminen ja se on siinä. Naistenklinikka ei noita vierailuja rempan takia järjestä, joten käydään kiepahtamassa (siellä jumalan selän takana) Kätilöopistolla sitten taas, vaikka synnyttämään päädyttäisiin mihin vaan. Taisin yksi yö nähdä itseasiassa jotain unta Hyvinkään sairaalasta, kun olin sen nettisivuja tiiraillut samana päivänä.

Yhtenä yönä myös näin ihan oikeen synnytysunen. Siinä kaikki eteni tosi tosi hitaasti, mutta ihan hyvin ja seilailtiin pitkin Helsinkiä ja välillä piipahdettiin sairaalassa aina tarkistamassa missä mennään. Eräänä toisena yönä taas vauva oli jo meillä, kaikkien muiden lapset ja vauvat oli tosi hankalia ja vaikeita, kun taas meidän ei kaivannut mitään kun sylissä vaan kapalossa köllötteli. Toisaalta vauva-parka oli unessa ottanut fyysisesti toisen kissamme muodon ja sen nimi oli Kerttu. Mies ei lämmennyt tälle uudelle nimiehdotukselle.

Mutta takas perhevalmennukseen vielä sen verran, että ainahan se upeeta että tällasta tarjotaan ilmaiseksi, oli hyvinvointiyhteiskunnan tulevaisuus mikä tahansa! Meidän osalta voin aina narista huonosta aikataulutuksesta arkiaamuihin ja vähän höhlästä ja suppeasta sisällöstä, mutta se ei tarkoita, etteikö hyöty oisi jollekulle toiselle mittaamattoman suuri samanaikasesti!

Ja PS. Valmennuksessa jaettiin sponsered by Ceridal -lappunen, jossa neuvotaan tuota jo ennemmin mainitsemaani välilihan hierontaa ja öljyilyä ennen synnytystä. Ja lapun mukaan se jopa ihan tutkitusti vähentäisi repeämiä? Eli jopa neuvolat on sitten hieronnan kannalla. Onhan mulla se Weledan purnukka tuolla kaapissa...

Kännitunnustus

Mun ei koskaan ikinä ever pitänyt kokea mitään yhtäläisyyttä siihen ihmisryhmään, joka esim. välttelee vappua keskustassa humputtelevien takia tai liittyy facebookissa "itsekin käytin joskus alkoholia" -ryhmään. (Muistatteko fb:n alkuvaiheissa, kun tällanen ryhmä oli aikuisen sarkastisesti perustettu "aikuisiksi kasvaneille" vastapainoksi sille sarkastiselle "itsekin käytän joskus alkoholia" -ryhmälle.) Nojoo. En ole liittynyt, enkä koe yhtäläisyyttä, vaikka sinällään edelleen mun mielestä mielipiteet on mielipiteitä ja niihin on kaikilla osapuolilla tasapuolinen oikeus, olkoonkin, että tässä terveys-, taloudellisuus- ja oikeestaan kaikki todelliset tekijät on enemmän käyttäneiden kuin käyttäjien puolella. Ja kaikki kyllä yleensä myöntää sen.

Mutta... Käsi ylös jos jollakulla muulla on vasta raskauden yllättämänä löytynyt sellanen uusi "onko känniset oikeesti tollasia" -aivolohko (tai ehkä aisti ennemmin)?!? Mulla meinaan on! (Tai sitten kaikki vaan yhtäkkiä kollektiivisesti on muuttaneet kännikäytöstään jostain syystä rasittavaksi.) Ja kiintoisaa on, että tämä mun oivallus ei monessa tilanteessa edes vaadi kovin isoja alkoholiannoksia tai humaltilaa, vaan joskus todella pienikin riittää. Alkuraskaudessa tätä ei niin selvästi havainnut (ehkä omalla baby high:lla oli osuutta asiaan), mutta jatkuvasti selvemmin ja herkemmin. (Hehe, selvemmin nimenomaan!)

Aion mä tulevaisuudessa viinistä edelleen nauttia ja hyvällä omatunnollakin vielä, mutta vähän herää epäilys, että niitä entisiä sammaloituneita syvällisen henkeviä keskusteluja yön tunteina ei ehkä tulla enää näkemään. Humaltuneen kanssa on nimittäin yllättävän vaikea keskustella. Toki vannomatta aina paras. Enhän mä siis enää edes muista miltä se krapula oikein tuntuu.

(Aiheella ei sitten ole mitään sen kummempaa tekemistä eilisiltaisen lätkäillan kanssa, muuta kuin että Muumilimpan ohella täällä nautittiin myös valkkaria, jekkua, longeroa ja bisseä, mutta tuli vaan mieleen, kun aattelin mitä illasta kertoisin.)

"Sitten kuule kun..."

Millähän se alkoi?

Varmaan jollain pahoinvointi-, diabetes- ja turvotusvarotuksilla?

Edeten ehkä johonkin lenkkeily-, treeni- ja duunivaroihin...

Nyt alan selvästi olla pissarakonpotkimis-, pissankarkailu-, sit-et-näe-sun-varpaita-enää-ikinä-, isompi-turvotus-, et-nuku-enää-ikinä- ja (oma suosikkini on ehdottomasti) elämänvalintani varo-asteella. (Sisältää mm. lemmikki-, sisustus- ja muut sellaiset varot.) 

Ja lisää tulee.

Innolla odotan, että pääsen suurensuurelle synnytysvaroasteelle! Vähän on jo ennakoitukin sitä nimittäin...

On tää odotus vaaroja täynnä, kun kaikkea pitäs jo etukäteen varovaroa niin kovasti.

En malta odottaa, että kaikki sujuis ilman näitä etukäteen kohuttuja vaaroja yhtä lepposasti kuin tähänkin asti. Varo in your face! (Ainakin so far!)

Vaivaisille on aina tämä Project maman postaus.

Äitiyspakkaus / Perhepakkaus

Oon aika itsestään nimiuutisen jälkeen alkanut ihan huomaamatta käyttää koko puketista ennenmmin jotain muuta nimeä, kuin ainakaan alleviivaavasti äitiyspakkausta. Vaikken Guzeninan kanssa kaikesta samaa mieltä olisikaan, niin Ylen yleisön mukaan äitiyspakkaus on vanha ja mälsä nimi. Eikä siis missään nimessä minkään sukupuolittuneen tasa-arvon tai muun vuoksi, koska kyllähän se nyt fakta on että mun ahterista se vauva ulos puskee ja tässä vaiheessa miehen osuus, raskausvaivat ja vaivannäkö on voinut rajoittua hyvinkin mitättömään (ja miellyttävään) osa-alueeseen koko operaatiosta. Lähinnä mulla mielessä on itse pakkauksen sisältö ja mihin käyttöön se tulee.

Isyyspakkauksessa oli leikillistä, ulkonäöllistä ja hyödyllistä kivaa niin isäkkäälle, kuin meille muillekin perheessä. Ihan tieten tahtoen jätin pakkauksesta pois kaikenlaiset sikarit, jallupullot tai "vapaudut vankilasta" -kortit, joita kovin moni tuntuu pitävän konseptiin kuuluvina. Eipä Kelan äitiyspakkauksessakaan mun, äidin, ihkaomaan käyttöön ollut mitään muuta kuin yhdet kestoliivinsuojat ja paketti Libressejä. Niiden jakamisesta koko perheen kesken neuvottelisin vallan ilomielin, mikäli joku muu kokisi tarvetta vastaaville tarpeille.

Äitiyspakkauksen tarpeet siis suurimmalta osin menevät vauvatulokkaan käyttöön läheisten aikuisempien henkilöiden toimiessa lähinnä vauvan ja tarvikkeen välisinä logisteina. Perheen taas muodostavat yhdessä tuleva vauva ja hänen kohtulihaksessaan kantajansa ja siihen päälle kaikki sekalaiset mahdolliset muut lähipiiriin kuulujat jos sellaisia on. Edes mitään juridista rajaa perheeseen kuulumiselle en osaa määritellä sen tarkemmin, koska meiltäkin löytyy yksi perheenjäsen, joka ei paperilla luonamme asu tai "ole kirjoilla". Emmekä ole ainoa esimerkki tällaisesta ihan lähipiirissä. Alkuunkaan itseasiassa.

Ja miksipäs määrittelyjä tarvitsisikaan, eikö 'perhepakkaus' juuri sopivasti määrittäisi pakkauksen itse kunkin huushollin tilanteeseen sopivaksi?

Käytän nyt kuitenkin (entisenä?) historioitsijana mielelläni tässä höpistessäni myös tuota 'äitiyspakkausta', koska voihan olla että tää on sitten joku viimeinen vuosi kun enää voi! Onhan se sitten nostalgista kertoa ötökälle, kun siitä vähän vanhempi tulee, että "sillon kun sä synnyit niin...". Ja onkohan mussa jotain vikaa kun ajattelen ehkä turhan herkästikin näin? Pari päivää sitten säästin salmiakkiaskin, koska sen parasta ennen -päiväys oli sama kuin laskettu aika.

Boksi ei ollut niin kivan näkönen luonnossa, kuin kuvissa näyttää. Se tuntuu myös paljon höttöisemmältä kuin olettaisi, tosin lisätukea varmaan saa jos kannen laittaa pohjan alle. Meillä tosin on kehto ja aikeena isompi sänky, joten tulokas tuskin päätyy laatikkoon nukkumaan. Toisaalta kannesta saisi kyllä askarreltua näppärän kissasuojan...

Hain pakkauksen postista kolme päivää sitten, ja yllättävää kyllä kenkuista aukioloajoista ja lähestyvästä pääsiäisestä huolimatta en joutunut edes jonottamaan! (Toisin kun yleensä postissamme tän talven aikana.) Tosin henkkarit unohdin ekalla kerralla ja sain pienen päiväkävelyn samalla. Painoa oli ilmoituksen mukaan 8 kiloa ja saattoipa pitää paikkansakin arvio. Tää hieno ensisänky-elämänpuu-laatikko (ainakin elämänpuuksi mä sen jotenkin symbolisesti mieltäisin, kuuluuko näitä miettiä näin tarkasti?) oli vuorattu vielä ihan taviksella ruskealla pahvilla, jonka ympäri meni muovilenkki, eli kantaminen yksinkin onnistui tollasella muutaman sadan metrin matkalla ihan ongelmitta!

Odotusblogien lukijat nyt varmaan näkee näitä kuvia jatkuvasti pilvin pimein, mutta muille nyt otin minäkin muistoksi omiani...

Pikkutilpehööreistä iloisin yllätys oli Imsevimsen liivinsuojat. En muistanut, että pakkaus sellaiset sisältää, mutta hyvä näin, koska mulla on yhdet ainoat ennestään hommattuna. Kestovaippoja muistelin olevan enemmän, koska Myllymuksujen yksi All-in-one ja Imsevimsen kuori yhden harson ja yhden imun saattelemana tuntuu tosi hintsulta. Siis yksi harso. Onneksi niitä oon innostunut hamstraamaan aina kun on kivoja tullut vastaan. Libresset vaihtaisin ilomielin pariin tai edes yhteen kestositeeseen, koska hiostus. Jos kertseissä on pakko pitäytyä, niin melkein minkä vain muun brändin oisin muinaisten käyttökokemusten perusteella kaupan hyllystä napannut. Tosin makuasioitahan nämä osittain ovat ja kaikkia lisääntyviä on yhdellä valikoimalla mahdoton miellyttää. Samasta syystä muuten nuo kortoomitkin vähän huvittavat. Tosin kyllä niiden statuksenkin ymmärrän ja ehkä mallin-valinta-asia ei näiden osalta ole kaikille yhtä tarkka kuin meidän perheelle. Ja täytyy kyllä tunnustaa, että yhtään stressaavaa ajatusta ehkäisyasioille synnytyksen jälkeen en ole suonut. Ehkä pitäisi, etenkin ennen kuin näkee miten edes yhden kanssa pärjää.

Liberon mainosvoiteen ja kylpylämpömittarin oisin ehkä jättänyt jopa kokonaan pois omasta laatikostani, mutta eiköhän niille jotain käyttöä keksitä. Nuo odottelemani tylpät kynsisakset vaikuttaa vähän höttösiltä laadultaan näin ensinäkemältä (eikös Fiskarsit ois elinikäsenä ollu pop ja eko?), mutta en tuomitse ennenkuin näen! Hammasharja, purulelu, hiusharja ja kova kirja on kivoja lisiä, muttei ehkä ihan ehdottomia.

Toppapupupuku on ihana! Ihan ehdottomasti suosikkejani paketissa! Vielä kun meidän tulokas on siten ajoittunut vuodenajallisesti, että ihan todennäköisesti päästään tätä ensi talvena jossakin vaiheessa käyttämäänkin.

Muut vaatteet on kaikki ihan perustasoa. Jotkut on vähän moittineet pakkausta poikamaiseksi, mutta no, hehheh, varmaan arvaatte että mun mieleen se on sen vuoksi siitä huolimatta. Ekalla katsauksella oranssi vähän hirvitti, se kun on niin ei-mun-väri, mutta hetken silmiä lepuutettua ei enää ollenkaan. Vauvan päällähän oranssi on varmasti tosi pirteääkin väsyneiden hoitsujen silmille. Hurjan isoja kokoja pakkauksessa on, ei tainnut yhtään mitään löytyä ihan vastasyntyneelle, mutta eipä se meille ongelma ole, kun vaatetta on jo tosi hyvin kaikenlaisina kokoina. Ihana lisä käyttämättömiä nämä vaan siihen päälle.

Tuo sammakkolakana ei kyllä edelleenkään ihan huippupaikoille "kivuuslistalla" noussut, mutta ehkäpä sitä katselee sentään...

Siilimakuupussi taas on ihan upea suosikki! <3

Ja katsokaas nyt vielä näitä hienoimpien vaatteiden värejä. Kyllä, yllättäen ne oranssit on nousseet ihan lemppareiksi asti. Ja mitä ihmeen totoroja tossa yhdessä setissä on, iih miten söpöjä!

Ja nyt tuli kiire spinningiin!

Kemikaalidokkari Areenassa

Vielä ehtii loppuviikon, jos vain kiinnostaa:

Prisma: Kemikaalitko meitä lihottavat?

Aiheena siis muutenkin hormonihäiritsijät, vaikka otsikko tuntuisi vaan tähän ylipainoaiheeseen johdattelevan. Tosin tärkeä tietty sekin.

Vähän tuli aamukatselmasta sellainen "huokaus ja hmph" -olo, että eikö meidän kehittynyt hyvinvointiyhteiskunta ole osannut tällaisesta asiasta pitää parempaa huolta?

Perhevalmennuksen eka osa

Käsitykseni mukaan näitä perhevalmennuksia järkkäillään eri puolilla Suomea vähän eri resepteillä (ja eri tahojenkin toimesta?), mutta meillä siis Helsingissä HUSsin alueella mennään terveyskeskusten ja sosiaaliviraston yhteistyöllä. Käyntikertoja on ennen synnytystä varsinaisesti kolme, mutta lisäksi yksi vähän omatoimisemmin järjestettävä synnytyssairaalaan. 5.-8. kerta on sitten hamassa tulevaisuudessa, jota en hirveesti osaa vielä sillä mielellä ajatellakaan, että kiinnostaako joku perhevalmennuksessa ramppaaminen vai ei. Ekan kerran aiheena oli ryhmän tutustuminen, "mielikuvavauva" ja imetys. (Voin nyt paljastaa, että ensi kerralla toukokuussa olisi luvassa parisuhdetta, vanhemmuutta ja vauvanhoitoa ja sillä vikalla sitten synnytystä ja lapsivuodeaikaa.)

Ennakko-odotuksina mulla oli lähinnä itseäni vanhempia odottajia samassa tilassa ja samanlaista diipadaapaa raskaudesta ja vauvoista kuin nettikin on pullollaan. Ja niinhän se suunnilleen meni.

Paitsi ettei ne vanhemmat tulevat äidit nyt ihan niin vanhoilta tuntuneetkaan ja joukossa taisi olla ainakin yksi nuorempikin (ehkei kuitenkaan mua nuorempi?)! Peloistani huolimatta ei jouduttu edes aluksi leikkimään mitään kiusallisia tutustumisleikkejä, vaan homma hoitui vähän aikuisemmin ihan vaan esittelykierroksella. Mitään isompia yhteyden ja vertaistuen tunteita en kuitenkaan itsestäni tuona päivänä löytänyt. Aika tilastokeskiarvolta meidän ryhmä kaikin puolin vaikutti, vaikka siis asuinalueesta johtuen ehkä keski-iältään vanhemmalta. (Mikä muuten se juttu on, että kolmekymppisenä "kaikki" naiset leikkaa lyhyet hiukset? Se oli niinkun niiiiin stereotypia tuolla ryhmässä ja just se mitä olin odottanut täytenä totena! Meitä oli kuusi naista ja hiusjakauma oli: minä puolipitkine luonnonkiharanykeröineni valmiina kouluun seuraavaksi, se toinen nuori nainen jolla oli puolipitkä letti toisella olalla, tumman ja tulisen näköinen pitkätukka ja oikeesti loput 50% oli varustettu näillä keski-iän-lähestymis-kampauksilla...)  Tutustumislöpinät toki sisälsi sitten tietysti raskausoireiden kertausta ja yleistä vointi- ja fiilishöpinää.

Mielikuvavauva-aihe piti sisällään no... öö... mielikuvavauva esittelyn? Tuntui jotenkin haperolta moinen, koska itse oon kokenut alusta asti niin voimakasta mielikuvitusta tulokkaasta ja tuntenut siihen yhteyttä ja läheisyyttä. Mielenkiinnolla jään odottamaan jääkö itse vauva synnytyksen alla taka-alalle ja itse synnytys ja lapsivuoteilu saaden siten suuremman lohkon mun mielenliikkeistä, niinkuin nuo tuolla lupailivat?

Valmennusvetäjien perusteella en voi muuten tässä vaiheessa kuin huokua ja hihkua helpotuksesta oman neukku-tätini ansiosta! Joku roti tässä maailmassa sentään, että sellasen kokeneen herttaistädin sain, enkä valmennusvastaavien tapaisia virkaintoisia, pinkeän pirtsakoita neuvolasukkuloita. Sama täti kun siis todennäköisesti (ellei eläköidy) jatkaa synnytyksen jälkeenkin ja tosi tiukkiksen kanssa voisin loppujen lopuksi ollakin sitten helisemässä, vaikka ehkä jo ehdin täälläkin oman tädin leppoisuutta harmitella. No en harmittele enää, perjantaina ilolla nähdään!

Imetysosion hoiti 15-minuuttinen propagandavideo ja pienimuotoinen kysymysosio päälle. Mitään uutta tietoa (mulle) ei tuosta lohjennut, mutta ehkä oonkin hätähousuillut tietoja sitten netistä jo liian aikasin. Ekan perhevalmennuksen perusteella nyt pikaiseen siis luonnehtisin, että tiedonjanoinen ja kiinnostunut kyllä saa tietonsa helposti (varmaan helpomminkin) muualtakin, mutta tottakai kaikki hyvinvointivaltion rippeet kannattaa hyödyntää aina! Säilyvät sitten tuleviakin sukupolvia varten...

Sunnuntain sutinaa

23+0

Toinen kissa hyöri koko aamun niin innolla jaloissa, että sen sai lopulta ottaa kuvaan mukaan, koska muuten olisi hengaillut jossain mahan ja linssin välimaastossa. Mutta eipä se sitten rajauksen takia kuvaan päässytkään, höh. Tuollanen möykky se nyt sitten on, kun viimeinkin on ehkä vähän alkanut tuntua raskaalta juostessa. Jos olis kesä ja lumesta ja jäästä puhtaat maastot niin kulku olisi vielä ihanan kevyttä, mutta rämpimiset vaativissa oloissa ylimääräisten painojen kanssa on jo käynyt vähän haastavaksi. Ylämäissä oon jo hyvän aikaa luopunut juoksuaskelista ja nyt sanosin, että juoksu kokonaisuudessaankin muuttunut hölkkäilyyn. Aion kuitenkin nauttia siitä ihan rauhassa tuolla kauniissa kevätsäissä niin kauan kun ei pahalta tunnu, vaan ainoastaan raskaalta! Raskaaltahan sen treenin kuuluu tuntuakin, että tapahtuu kehitystä! Joten hiiteen siis virkaintoisen  fysioterapeutin pelottelut. (En vaan oikeesti käsitä miten mikään treeni voisi olla lihakselle haitallista, vaikka sitten lantionpohjasta kyse olisikin...)

Tässä sitten uusi, viime keskiviikkona kotiutunut arvokas ja iäkäs perheenjäsen. Pipsa-piano (Pirreksikin saa haukkua)!
Kaverini huuteli feisbuukissa olisiko joku halukas sen kotiuttamaan isänsä muuttorytinöistä ja minähän olin. Enemmänkin kuin halukas, sillä oon pianottomuuttani jo ehtinyt vuosikaudet murehtia. (Edellinen venäläinen romuni jäi aikoinaan lapsuudenkotiin ja siellä sitten myytiin eteenpäin.) Tämä saksalainen 1920-luvun antiikkikapistus -leidi (melkein yhtä vanha kun mun mummo!) siis nyt seisoo tuossa vieressä reippaanlaista huoltoa vailla, mutta siinäpä mulle projekti kevääksi, kun vauvatarvikkeetkin suurimmalta osaa on plakkarissa jo. Kymmenisen vuotta ainakin oon kuulemma täysin koskemattomana seissyt ja mahdollisimman pian pitäisi saada ainakin jonkinlaiseen soittokuntoon. Kissaparat hieman säikähtivät muuttajaa, kun eka jouduin kuljetuksen alta ne telkeämään makkarin puolelle (tavatonta) ja kun sieltä vapautuivat oli olkkariin ilmaantunut tällainen vieraanhajuinen ääntäpitävä asia. Itseänikin kyllä voisi vähän pelottaa, jos kaveri alkaisi yöllä yksinään soittaa täällä, koska sen verran kauhuleffavireessä se on. Pääpiirteissään vaikuttaa kuitenkin kunnossa olevan, ainakin kaikki äänet toimivat ja suurimmat sisäosat on ehjiä silmämääräisesti. Joten informoin kun projekti edistyy ja pääsen örkkiä ilahduttamaan ja vihastuttamaan pimpotuksillani! (Ja on karvalapsetkin jo kumpikin uskaltautuneet omineen päälle hyppimään kummemmin houkuttelematta!)

Tänään en myöskään malttanut odottaa, vaan kävin Kelan nettiasioinnissa kurkkimassa kuinka mun (sillon viime maanantaina netissä täytetyt ja tiistaina etanapostilla liitteet lähetetyt) hakemukset on ratkaistu. Tai siis enhän mä sieltä näe miten/kuinka ne on ratkaistu, mutta näen että ratkaistu on, eikä enää vaan käsiteltävinä. Eli mulle ihan uudenlaista postia siis luvassa alkavalla viikolla!

Tän päivän ärsyttää-asia on ärsyttäävääkin ärsyttävämpi turvakaukalo-asia. Ääh. Meillä ei oo koko taloudessa ajokortin ajokorttia, autosta siis puhumattakaan. Sellaisia ei (ehkä) oo tulossakaan ennen kesää, eikä niille ole tarvetta. Ainoot autoilutilanteet vauvakkaan kanssa tulis siis olemaan taksit ja kyydit muilta. Eli kaukalo on pakko hankkia jos sellaista ei mistään pidempiaikaseen lainaan saada (jos vaikka keskellä yötä joutuisi takseilemaan päivystykseen tai muuta), mutta miksei niitä ole esimerkiksi puhallettavina tai kokoontaitettavina? Ärsyärsyärsy! Siinä siis meidän perheelle todellinen värkki osastoa "niin turha, mutta niinä noin 0,01% vauvavuodesta kuitenkin sitten niin elintärkeä"! (Tuo 0,01% laskin jopa ehkä yläkanttiin ajatellen, että vietetään ehkä noin puoli vuorokautta vuoden aikana autossa?)

Nyt taidan painua kylpyyn neuvolan ohjevihkosten kanssa! En oo vielä niitä selaillut yhtään netin ohella, mutta jospa vaikka vilkaisisi irtoaako sieltä uutta... Seuraavaan (siihen laajaan) visiittiin on enää viisi päivää! Ja enhän mä oo kertonut edes perhevalmennuksen ekasta kerrastakaan!

Odotuskauhuja

Raskausajan kosmeettisia kauhuja. Tähän aiheeseen ei onneksi ole kuvitusta omasta takaa. (Vielä.)

Linea negra
Ei ehkä ihan pahimmasta päästä ja saattaisi ehkä jopa lopulta osoittautua ihan hienoksikin ilmiöksi. En kyllä ole tähän mennessä havainnut mitään muitakaan tummentumia sen enempää luomissa kuin muualla ihossa, joten merkkejä tästä ei ainakaan havaittavissa tähän mennessä.

Vaappuminen
Näillä viikoilla ja kivuilla väittäisin, että kaikki jotka vaappuu ennen viikkoa 25 vaappuu tahallaan! Saa tietty väittää vastaan kaikki oikeesti selkävaivaset, mutta mä en kyllä vaappunut edes sen si-niksahdus-vaivan aikaan, vaikka varmasti pidemmillä matkoilla vähän laahustin! Viimeiseen asti tulevillakin kuukausilla koitan myös välttää tätä efektiä minkä kykenen! (Sille muuten, joka on tänne eksynyt Google-haulla "onko si-nivel sama kuin ristiluu" tiedoksi: si-nivel = sacrum ilium -nivel = ristiluu-suoliluu-nivel, eli läheltä liippaa, mutta kyse nyt on kuitenkin nivelestä ja luusta erikseen!)

Navan pullahtaminen
Hrr. Ajatuskin hirvittää, ällöttää ja etukäteissattuu. Joku outolintu tätä kuvailee nettikeskustelussa "söpöksi", mutta mun mielestä oikein mitään vastaavaa termiä tähän nimenomaan ei voi liittää. Mun napa on mun mielestä nätti ja lisäksi se saattaa välillä muutenkin olla hivenen kipeä ja arka, joten en tykkää edes ajatella miltä tuntuisi jos se hinkkaisi esim. paitaa vasten ulostautuneena. Napakoru mulla on ollut noin 12 vuotta (??), joten en usko sen ihan heti umpeen kasvavan, vaikka korun joutuisin poistamaan, tosin mistäs sitä koskaan tietää. Vanhan reiän kohtaan tehty uusi lävistyskin on pikkujuttu ja paranee nopeasti, joten korusta luopuminen ei ole mikään iso asia. Mutta se napa sitten muuten... Joillain kun se ei edes palaudu ihan normaaliksi. Mun kiva napani! Wish me luck siis ja peukut pystyyn, että siltä säästyn!

Jalkojen kasvu
Mulla on kaapillinen arvokkaita kenkiä, jotka on mun nykyisille jaloille sopivan kokoisia. Eivät siis numeroa suuremmille. Ja on mun jalat muutenkin ihan tarpeeksi isot jo nyt, kyllä näillä pystyssä pysyy! Kaikista kauhein olisi sellanen joka raskaudessa koon kasvava malli ja mahdollisesti vielä eläkkeellä vähän levähtä, ettei oikein koskaan edes tietäisi kannattaako kenkiin satsata.

Jotenka hui vaan. Tässä on yli puolet vielä jälellä.

Kuvasatoa

Pienet vaatelöydöt taas Lauttasaaren Oranssitorilta. Tulevan kummitädin kanssa siellä pyörittiin ja hihiteltiin hyvät tovit. Hassuja huomioita tuli lukuisia. "Täti"kin keskittyi ekat pari rivistöä aika tiiviisti vaan omiin aikuisvaatelöytöihinsä ja vähän ehkä sieltä täältä huikkasi että "tos on jotain lastenvaatteita", jotka jätti mun pengottavaksi. Aika pian muuttui sitten ääni kellossa ja tongittiin höyryten kumpikin noita bodypinoja löytöjen toivossa. Jotenkin kirppistely on niin paljon helpompaa kun on jotain tiettyä tavaraa, jota etsiä. Pelkkä "jotain kivaa itselle" on liian laaja, tuntuu toivottomalta! Hintaa moiselle läjällä (ja mun Hello Kitty -kaulakorulle, joka ei päässyt kuvaan) tuli taas se reilu pari kymppiä. Asiallista!

15+0

"Virallinen" jumppavaatemahakuva eiliseltä tasaviikolta, 15+0. Siksi kaksi kuvaa, että tossa nyt näkyy kuinka paljon vähän toi housunvyötärö mahan päällä enää vaikuttaakaan! Ekassa kuvassa vyötärö siis mahan päällä, tokassa ei. :) Tolleen mahan päällä yleensä matkaan salille ja takasin (tuntuu jotenkin lämmittävämmältä ulkona takin alla) ja sitten itse tunti/tunnit kuluu vyötärö mahan alla, muuten tulee ihan hervottomat painaumajäljet. (Joita saatan väsyneenä kauhuissani luulla raskausarviksi! :D Ainakin aamuisin yökkäripainaumia! :P)

15+1

Ja loppuun vielä arkivaatemöhökuva tältä aamulta. Vyöstä voi päätellä, että olen nyt alkanut päivittää eri keinoin tavallisia naisvaatteitani vähän äitiysvaatemallisiksi. Otti niiiiiin sairaasti päähän viikko sitten maanantaina yhdellä alkaneella kurssilla kun yksi likka ihan rehellisen avoimen pohtivasti koko luennon toljotteli mun "vauvamakkaraa". (Voitte kuvitella millanen toi möhö on kun luennolla pirteässä ja hyvässä ryhdissä  vähän väsyneenä ja venkoilevana istuksii.) Olisin tietty voinut tyylikkäästi vaan tokasta, että "joo on sieltä tulossa jotain" tai sitten ei-tosiaan-tyylikkäästi siinä esittelykierroksella mainita jotain asiasta. Mut... ää... not my cup of tea. Ehkä se tänään uskoo?

Ps. Yhellä luennolla (jonka sit kyllä päätin tenttiä, kun oli toinen luento vähän päällekkäin) oli opiskelija lastenvaunujen kanssa! En oikein tiedä vielä mitä ajatella! Hiljaa se kyllä oli, propsit siittä.

Ihonhoidon päivitys

"Vanhan" baby oilin vedellessä viimosiaan budjetoin sitten Weledan raskausöljyyn. Olin kyllä jo odotuksen alkupäiviltä asti suunnitellut baby oilin paikkaajaksi kaikkien ylistämää Bio Oilia, mutta nyt kävi näin. Toi Bedtime baby oilihan mulla on vakkari-ihonhoidossa ollut jo iät ja ajat ihan muutenkin, koska ah no niin toi tuoksu vaan on jotain! Tietty nyt mahankasvun uhatessa sitä on (ehkä) kulunut (ihan muutama) tippa enemmän (ja aika usein), eli tarvekin yllätti pikemmin kuin ois kuvitellut. Weleda nyt vaan sattui hyppysiin puolivahingossa, koska kiertelin luomukemppariosastolla ihan vaan hiusvärejä tiirailemassa. (Siitä ehkä sitten huomenna lissää...)

Weledan tuoksu oli kaupassa hyvä, kotona eka levitys paha, mutta nyt kun se tässä ympärillä vähän aromoi, niin taas hyvä. Weird. Tuo mieleen jonkun (Mentholöljyn? Tiikeribalsamin? Teepuuöljyn?) vanhan tutun, mutten vaan saa päähäni minkä! Ärsyttävää! Onhan tätäkin töksöttiä toki kehuttu paljon, mutta jos kyseessä on öljy, tavoitteena ihonhoito venymisen aikaan ja ohjeena levittää 2-3 kertaa vuorokaudessa niin sanoisin, että kauheen mönkään on aika vaikea mennä? Saa nähdä kuin usein tuota sitten ehtii läträtä, vaikka onneksi totesin aika nopeaksi imeytyjäksi sentään. Yhtään jälkiä tai muutakaan mulla ei ole (ainakaan vielä). Kasvojen iho uhkasi hetken tossa pakkasilla kuivahtaa, mutta sekin pelastettiin parissa päivässä ahkeralla perusvoitelulla ihan vaan. (Ilokseni kuulin myös, että Weledalta löytyy myös ihan varta vasten öljy siihen välilihan valmisteluun. Joku rypsiöljy ois tuntunut ehkä jokseenkin karulta.)

Koulun penkki kutsui pitkällä ekalla päivällä eilenissä ja "kivaa" oli. Yllätin itseni sillä, miten sujuvaa paikallaan istuminen sittenkin oli. Ehkä tää kevät tässä meneekin. Mieli liikuntahurjastelemaan ois kova, mutta tää päivä sujuu vielä koulu+työ -arjen merkeissä.

Muuan päivä yritin muuten myös uutta veroprosenttia selvitelläkseni tutustua Kelan sivujen tarjontaan ja laskureihin moisten ennakointien suhteen. Voi todeta, että opintotuki + tulorajat + useampi duuni + vaihtuva opiskelupaikka esimerkiksi on aika aloittelijan yhtälö vasta, vaikka sitäkin on joskus pähkäilty ja kiroiltu. Kai se on vaan pakko antautua Kela- tätien ja setien laskelmien armoille sitten aikanaan, hope for the best ja unohtaa paras kaverini Google tässä asiassa. Oisin vaan halunnut tietää jotain vähän aiemmin ja ihan itse sen oisin voinut laskeskella jos ois annettu tarkat termit.

Loppukevennyksenä vielä huono kuva, jota ei ollut tarkoitus julkaistakaan, mutta sattui toi yks linssilude taas paikalle sopivasti. Eli tämä on siis kissa-kuva, jossa vaan ihan sattumalta on sivuosassa äitiysfarkut ekan kerran lähdössä tositoimiin.

 
(Ja hei jos teillä on jotain aihepiiriä, mistä en oo kirjottanu vaikka pitäis / voisin kirjottaa niin vinkatkaahan.)

Synnytysjorinaa osa I

Varoitus: Sisältää ehkä jonkun mielestä synnytyspelottelua, älä lue eteenpäin, jos oot herkkis sellasissa! :)

Mietin tossa tovin, että oispa kiva tänään ihan kunnolla kirjottaa, kun eilen oli sellanen pikanen vaan, mutta jotenkin aiheen etsiminen tuntu niin hakuammunnalta. No onneksi blogi käsittelee aihetta, johon tänhetkisessä elämässäni törmään netissä jatkuvalla syötöllä ja milloin mistäkin näkökulmasta! Aihe, joka varmasti monia ja minua kiinnostaa löytyikin sitten meinaan ihan hetkessä, vahingossa ja ihan hassua aasinpolkua... (Vauvafoorumin keskusteluista mieleen tuli hieronta raskausaikana -> ajattelin miestä rohkaista hierojaksi / rohkaisemaan mua käymään hierojalla, ja aloin etsiä linkkiä näytettäväksi missä olisi joku raflaava otsikko tyyliin "Hieronta raskausaikana tekee vauvasta täysin itkuttoman" -> Googlen hakusanat "raskausajan hieronta" toivat linkin välilihanhierontasivulle!! Juuri se mitä oon miettinyt!! Ja synnytys!! Ja repeämät!! Ja tikkaus!! Ja ja ja!!)

Eli kuvailenpa hieman odotuksiani, toiveitani ja ajatuksiani synnytyksestä näin alkuraskauden ajalta ja näkökulmasta... (Ja kyllä! Elän vielä alkuraskautta ja ensimmäistä kolmannesta mielipuolisen tarkan määritelmäni mukaan huomiseen noin kello kahdeksaan aamulla asti, sillä vasta sitten on odotusta takana tasan kolmasosa eli 93,33 vuorokautta. :D Joista tosin tietty niistäkin ekat melkein 14 vuorokautta hedelmöittymätöntä aikaa...) Jos näkökulmat muuttuvat kovinkin paljon, niin voin sitten vaikka tehdä uuden "mikä on toisin"-kirjoituksen toisessa tai ainakin vikassa kolmanneksessa kun se konkreettinen synnytys alkaa puskea päälle!

On muuten kauhea polemiikkiaihe tää synnytys. Ihan niinkun imetyskin. Kaikilla on oma eriävä mielipiteensä ja silti kaikki on yhtä oikeessa. Kuitenkaan toisten oikeessa olemista ei myönnetä, vaan jopa kielletään. Siksipä itse sanon tähän alkuun, että en lue mitään viranomaissuosituksia tai muita oikein millään mielellä tosissaan näiden asioiden suhteen. (No sen nyt ehkä on osoittanut jo 135 mikrogramman d-vitamiiniannostuksenikin.) Eli mun mietteet ei perustu oikein mihinkään muuhun, kuin ihan vaan mutuun omana hippi-hedonisti-pedantti-luonnonlapsi-itsenäni. Synnytystä ei kuitenkaan voi etukäteen suunnitella ja se menee omalla painollaan miten menee, mutta asioita olisi kuulemma hyvä pohtia etukäteenkin. (Siis näin mun mielestä ihan viranomaisetkin sanoo!)

 Omat toiveeni listamaisena olisivat tällä hetkellä nämä (siis mihin edes ehkä voin vaikuttaa, biologia-fysiologia-yms.-puoleen en nyt ota kantaa): Olen terve ja kunnossa, mahdollisimman pitkään alkuvaiheessa kotona,  amme (tai toissijaisesti istuva asento ponnistukseen), puudutus ei vaikuttaisi ponnistusvaiheessa enää, repeämien välttäminen ja perhehuone (tai toissijaisesti mahdollisimman polikliininen synnytys). (Ja tietty kaiken noista ohella, että mies pystyisi olemaan läsnä hela hoidon eikä myöskään pyörtyisi!)

Ja sieltä se nyt alkoi se huokailu ja pään pyörittely? Aight! :D Lisä-ärsytykseksi siis tarkennukset.

 Tuohon terveyteen yhtäaikaa tietysti voin ja en voi vaikuttaa. Ihan niinkuin luomutilaisenakin ja kaikki muut. Ekasta testistä lähtien olen puskenut treenejä vanhojen tsemppien ohella nyt myös synnytysvalmentautuminen-kortin voimin. En nyt jaksa tosiaan edes linkata mitään hyvä kunto + synnytys linkkiä tähän, koska niitä on niin paljon. Eli reeniä, horo, reeniä ihan loppuun asti ja hyvää ruokaa. Nää saattaa vaikuttaa raskaus"sairauksiinkin", mutta tietysti niille ei sitten välttämättä mitään mahda. Eniten niistä pelkään jostain syystä hepatoosia, koska alussa vähän kutitti käsiä ja jalkoja... (Ja peukut pystyyn, ettei h-hetkellä ole kehossa bonuksena mitään tavistautipöpöjä!)

Alkuvaihe kotona on ihan omaa mukavuutta ja synnytysrauhaa ajatellen. Sairaalassa on jotenkin muiden armoilla koko ajan, siellä on rauhattomampaa ja kotona ainakin varmuudella pääsen siihen ammeeseen! Vaikka vuorokaudeksi! Tai viidesti päivässä! Kotona on kaikki lähellä ja kaikki toimii heti. (Tässä tietysti arvaamattomina tekijöinä on mikä tahansa riskisynnytystekijä, jos joutuukin valmiiksi olemaan sairaalassa. Muuten en usko kovin kauas kotoa poistuvani enää muumivaiheessa. Myös malttamaton luonteeni tai kivut saattavat ajaa mut ennenaikaisesti sairaalan huomiin.)

Oon liikkuvainen ihminen, enkä tykkää makoilla (paitsi kun on makoiluaika). Vesi (lämmin!!) on mulle mieluisa elementti. Kylven paljon muutenkin, se rentouttaa (sekä mieltä, että lihaksia ja kehoa). Sängyssä en tietoisesti tee suuria päätöksiä enkä ponnistuksia. Ja vaikka viranomaisiin en kaikessa muuten luottaisikaan, niin painovoimaan kyllä uskon! Ja tämä liittyy myös seuraavaan pointtiin, eli...

Repeämä tulee jos tulee.* Tähän asti olen vähän pohdiskellut, että auttaisiko lantionpohjanlihastreenin lisäksi myös loppuvaiheen välkyn öljyäminen ja voitelu. No tänään eksyin tänne, josta tuli tähän tekstiinkin idea. Eli sitä voi välttää ja jopa tavallaan niin olen tähän asti tehnytkin! Cool.

Puudutus vs. ponnistus mulla oli jo ennen tuota edellisen linkin välkky-vinkkejäkin. Tosin aiemmin pelkäsin enemmän mentaalipuolta. Ponnistusvaihe on fyysisen lihasponnistuksen kannalta raskain, mutta ei mikään mahdottoman pitkäaikainen. Haluan olla niin täysissä ruumiin ja sielun voimissa siinä vaiheessa kuin mahdollista (enkä revetä). Olisi myös hirmu kiva olla hereillä, eikä mömmöissä tai kaasuissa kun örkin ekan kerran tapaan (eikä esim. heti tikattavana). Tää onkin hyvä dilemma. Puudutus avautuessa voisi säästää fyysisiä voimia ponnistukseen, mutta puudutuksen ajoittaminen vain tohon avautumisvaiheeseen voikin olla aika rakettitiedettä... Ja ehkä mä vaan kuolen ilman puudutusta kipuun...

Repeämät tai episiotomia tässä nyt onkin käsitelty varmaan jo aika monesta vinkkelistä, mutta ehkä se on sektion jälkeen se mitä eniten kammoan. Se nyt on kuitenkin mun peppu.

Ja viimeisenä sitten nää jälkeiset :D, eli perhehuone / mies / polikliinisyys. Viimeinen olisi se kivoin, mutta sitä en ehkä käytännössä kuitenkaan tässä synnytyksessä halua. Ikinä ei tiedä mitä käy ja jos sitä on ihan älyttömän kipeä niin mieluummin sitten asiantuntevassa hoidossa, kun kotona arpomassa mikä on normaalia ja mikä ei. Kuitenkin jos leikiteltäisiin nyt ajatuksella, että kaikki tähän mennessä olisi mennyt niinkun Terhin Oppikirja ehdottaa (avautumisvaihe kotikylpyammeessa, sairaalassa suoraan ammeeseen ponnistamaan, mies hurraisi vieressä ja sitten siirryttäisiin vaan kaikki lepäilemaan ja vierailijoita vastaanottaamaan) niin tähän jälkeisaikaan sisältyy mulla ehkä eniten kammoa. (About yhtä paljon kun repeämiin, muttei yhtä paljon kun sektioon. :D)

Synnytystä verrataan joskus leikkisästi maratoniin (vaikka jotkut tykkää tehdä molemmat samalla). Tää ajatus on voimassa ehkä enemmän pitkäjänteisyyttä, kuin varsinaisesti fyysistä kuntoa vaativana keissinä. Olen juossut yhden maratonin (pakko lisätä kuitenkin että hyvällä ajalla enkä vaan maaliin päässeenä!! >:D) ja näin ajatellen voisin sanoa siis vertauksen osuvan. 

Näin vetreessä kunnossa puolimaratonin jälkeen, tää kolminkertasena vastais sitten maratonia ehkä. :D

Maratonista suoriutuminen sinällään (siis jos unohdetaan aikatavoitteet) vaatii lähinnä pitkäjänteisyyttää, motivaatiota ja jonkin verran tuskan-sieto tai unohdus-kykyä. Ja samalla se maaliinpääsy kattaa kuitenkin kevyesti kaikki matkanvarren tuskat sekä juuri ja juuri ne tulossa olevat... Mutta siis. Maratoni oli ihana kokemus, mutta sen jälkeen pariin päivään en kyllä ollut muuhun valmis kuin lepoon, venyttelyyn ja syömiseen. Yksinäisyys ja itkevä vauva eivät ihan kuulu tohon settiin. Kuitenkin jos vauva alkunsa on maratonista saanut niin en siitä halua erossakaan olla. Yksinkertaisin ratkaisu siis on minä+mies+vauva. Tadaa! Jos ei ole mahdollista sairaalassa niin se olis kiva tehdä kotona. (Naikkari kun on rempassa niin varmasti on ryysistä pk-seudun sairaaloissa just mun ensisynnytyksen aikaan...) Yritetän kuitenkin tsempata ja ainakin voin tuudittautua ajatuksesta mahdollisiin tuleviin polikliinisiin tai kotisynnytyksiin, jos kaikki hyvin menee. Ja pakkohan sieltä sairaalasta on joskus päästä pois.

Tällasta tänään. Helpottipa taas kummasti, kun sais selventää ajatuksiaan kirjallisesti edes tän verran!


Ps. Pidän itseäni ihan superterveenä (jos ei vielä siis selväksi tullut!! :P) ja hyvinvoivana. Sellaista olen lapsenakin ollut. Mut on äidistäni leikattu ulos suunnitellusti ja imetys ei sujunut. Ei jäänyt traumoja ja äitikin meistä kahdesta toipui.

* Siis jos makuultaan synnyttää niin mihin vauvan ja painovoiman yhteispaino paikallistuu?? No siihen välkkyyn!!

Höyrymyrsky

Ensimmäinen virallinen ärsyttää-postaukseni. Jos joku suutahtaa, niin saa aivan vallan vapaasti syyttää mun hormoneita ja sanoa että muutan kyllä mieleni (kunhan ei tee sitä mun kuullen).

* * *

Luonnollisesti ensimmäinen on toi hormonien syyttäminen yhtään mistään. Molemmin puolin. (Siis että joku odottaja syyttelee omia systeemejään tai että joku syyttelee jonkun odottajan systeemejä...) En tiedä mitä ihmeen antihormoneja muut syö silloin kun eivät ole raskaana, mutta kyllä mulla ihan on tunteet ja turvotuksia ja mielihaluja ja väsymystä, pirteyttä, ällöä oloa, kipeitä paikkoja ja ihan vaikka mitä silloinkin! Saatan jopa itkeä ihan luomusti! 

Omalle kohdalleni myönnän tasan yhden "hormonitapahtuman" ja se oli (okei, tosi ironisesti) Vauva-foorumin "Hulluin itkunaihe" -ketjua lukiessa, jolloin itkin JA nauroin koko ketjun läpi (ja oli muuten raskaat pari tuntia ne!). Korostaisin kuitenkin, että tuota tapausta ei ollut kissojen lisäksi kukaan todistamassa, joten sekään ei johtanut selittelyihin! Kaikki muu mitä on tapahtunut olisi voinut tapahtua oli örkkiä kohdussa tai ei. I rest my case.

 * * *

Kiusallista on myös (melkein) kaikkien oletus siitä, että odottaessa vauvaa mua kiinnostaa vauvat ja niihin liittyvät jutut. Tai no tän voi oikeestaan laajentaa koskemaan koko vauvojen ja lapsien heimoa. Tutut näyttelee vastasyntyneiden tuttuvauvojensa kuvia ja mun pitäisi kai sitten olla ihan ihastuksesta soikeena ja huokailla vaan haltioituneena? (Jee, onneks oon kai kohtuu hyvä siinä, kun en oo ainakaan vielä kiinni jääny!) Myös työkaverit töissä ajattelee erittäin loogisesti, että mun kuuluisi nyt vaan hymyillä ja hymähdellä huonosti käyttäytyville asiakaslapsille, mitä en oo tehnyt koskaan ennenkään. (Onneksi tämä luulo on osin jo korjatulla tiellään.)

Tykkään söpöistä karvasista eläimistä, kissan- ja koiranpennuista, mutta vauvoista ei oikein edes vielä näe minkä näkösiä ne on (kaikki on pulleita ja kaikilla on saman värinen turkki...). Nautin kyllä raskausajasta (koska tää on aika nautinnollinen olotila mulle) ja menen mielenkiinnolla ja oppivaisena synnyttämään, mutta se vauvavuosi on mulle enempi vaan väliaikainen paha ennen kuin näen millaisen kaverin oon miehen kanssa saanut aikaan (tai onko toivoakaan). Ja ehkä tietysti vähän sentään kokemuksena senkin... Vuosi on onneksi aika lyhyt aika kuitenkin.

* * *

Raskauspahoinvointia mulle aiheuttaa myös kaikki vouhkaus ja söpöstely. Tähän kategoriaan vois kaataa oikeestaan ihan mitä vaan. Tykkään ainoastaan nauraa höhlille jutuille (kuten vauvojen kengille) ja bongailla siistejä tai miehen mielestä siistejä juttuja (kuten Leijonat-tuttipullo, joka on eka hankinta sen isyyspakkaukseen, älkää kertoko kukaan!). 

Oon ihan kiltisti selittänyt kaikille mitä lääkäri meille selitti ultraäänikuvassa näkyvän, enkä odottanut tosiaan mitään huokauksia. Eihän siitä oikeesti maallikko tajua mitään, eikä siinä mitään tunnistettavaa tai söpön näköistä olekaan! 

"Vauvanhuoneen" (jos sellanen olis) voisi varmasti sisustaa ihan tyylilläkin, ja jollekulle se tietysti voi olla tärkeä osa raskautta, mutta eihän se vauva siitäkään tule mitään tajuamaan vielä aikoihin. (Ja kun tajuaa, niin onko se sen mielestä siistiä enää?) Ja moni vauva (ainakin tissillä käyvä) varmaan kuitenkin joutuu alkuun nukkumaan enempi vanhempien kanssa samassa huoneessa, kuin tapettien ja verhojensa keskellä.

* * *

Laitan nyt vouhkaamisen sitten ihan omaan osioonsa tässä. Nämä on hyödyllisiäkin asioita tottakai, mutta saa ne silti ärsyttää! :D Sisältää muiden muassa asioita nimeltä "vaunuopas" ja "sukupuolineutraali kasvatus vai ei". Olen jopa ehtinyt potea huonoa omatuntoa siitä, etten ole kiinnostuneempi vaunuoppaista ja ominaisuuksista ja meidän hissin koosta ja vaunuvarastosta ja silleen ja silleen. Ehkä se on sitten se homma, jonka jätän suosiolla odotuksesta miehelle? Itse luettelen vaan vaatimukset! :) No itseasiassa nyt kun meinasin nekin tähän laittaa, niin huomasin, että yllättävän hyvinhän mä sittenkin oon jo asiaan perehtynyt!

Ja mites sitten toi iänikuinen sukupuolisuus? Välillä tuntuu, että joillekin tää suuri "sukupuolineutraalius" on sama asia kuin että "tyttöä ei pueta vaaleanpunaiseen ja sille ei anneta nukkea ja poikaa ei pueta vaaleansiniseen ja sille ei anneta autoa". Tai siis että mitä muuta joku sen eteen tekee? Sanotaanko siinä sitten lapselle, että ei ole kuin ihmisiä ja kaikki on samanlaisia? Mun mielestä se nyt on jo suoranaista valehtelua... Itse tiedän vaan, että sukupuolen haluan tietää, jos se on mahdollista, niin pian kuin suinkin siksi, että meillä on nimet ja kaikki jo valmiina, ja haluan alkaa heti yksilöllistää tulokasta mielessäni ja puheissani. (Tyttö on muuten sitten Ulpu ja poika Alex, tällä hetkellä örkki on molempia tai sitten Ulpualex tai Alexulpu...) Väreistä mulla ei ole mitään rajoitteita... Vaatteiden ja tavaroiden pitää olla helppoja ja käytännöllisiä, miellyttää omistajaansa, ei törkeen kalliita ja niin edelleen. Omassa pukeutumisessa en niin perusta esimerkiksi oranssista tai violetista, mutta monesti aattelen siitäkin, että on vaan mun päähänpinttymää, eli miksei sitten vauvalle (ehkä mä itekin oppisin siinä jotakin). (Mut ps. ihan vaan vinkkinä: mun lempiväri on valkonen, ihanaa miten käytännöllistä, ja miehen musta, apua miten friikkiä!)

* * *

Ja facessa vastaan tuli tämä:

Ehkä se sitten jotakuta lohduttaa... Ja täytyy muiden puolustukseksi todeta, että mä en kyllä raskausarpeudu kovin helposti, sen tiedän, eli ehkä osittain siksi tämäkin ärsyttää... Mutta jotenkin mun mielestä tää on ihan outoa hypetystä. Vähän ikäänkuin vertaisi raskausarpia teini-iän aknearpiin. Harva niistäkään julistaa ylpeilevänsä... Arpia jos tulee, niin sitten tulee ja turha enää siinä vaiheessa on itkeä. (Mut hyvää päivää ei ne nyt ylpeilyn aihe tai hienoja ole!) Ja uskoisin, että rasvaus tai öljyäminen kuitenkin jotain auttaa (vähän niinkuin se putsaaminen ja voitelu teininäkin).

* * *

Vielä viimeisenä vastaantulleena rasittavuutena mainitsen nyt sitten tähän mahaihastelun ja mahakateuden. Johon myönnän täysin syyllistyväni hetkittäin ehkä itsekin! Eiköhän se maha kaikille kasva jossain vaiheessa, joten miksi häslätä jos sitä ei vielä ole? Enemmin yritän nauttia mahattomuudesta! Pystyn liikkumaan ja tekemään vielä ihan vapaasti kaiken ihanan! Makaamaan mahallani, istumaan kippurassa tässä tietokoneen ja sohvan välissä, konttailemaan ja kyykkimään töissä, juoksemaan (eh, tuolla lumisuossa vai?), pukeutumaan miltei mihin vaan, mutta ehkä ennen kaikkea liikkumaan ihmisten ilmoilla itsenäni ja naisena, enkä minään odottavana äitinä! Mun mielestä raskausmahat eivät muutenkaan mitenkään ole kauniita tai ihania tai söpöjä, vaan enemmänkin pelottavia, mutta tietty makunsa kullakin. (Ehkä tää jotenkin freudilaisesti liittyy tohon vauvajuttuunkin!?)

* * *

Oke. Nyt tuli nälkä ja meen syömään aamupalaa ja rauhottamaan mieltäni tältä ärsytykseltä! Ja sitten suuntaan keskustaan aleihin ja ajattelin jopa vauvavaatteita käydä kattelemassa!

Ps. Pikkuärsytyksenä vielä: Miksi en näe unia, joissa vauvalla olis sukupuoli?!? Kohta on myöhästä, rakenneultraan on enää kaks kuukautta!!!