Aiemmat osat:
Ja näin se sitten meni.
Mulla on koko suureen ja odotettuun synnytystoimitukseen todella lämpimät muistot kaikkiaan. On oikeastaan jopa ihan ihmeellistä, miten hyvin kaikki napsahti kohdalleen verrattuna siihen miten paljon ehkä kasasin odotuksia omaan synnytykseen liittyen. Ja niitä odotuksia nimenomaan itselleni. Kaikki muu oli koko ajan vain yhtä suurta toivetta, eli en tosiaan marssinut supistusten alkaessa sairaalaan vaatimuslistan kanssa, vaan ainoa asia, minkä Miehen kanssa sitkeästi otimme esiin, oli perhehuone.
Kättärillä me tavattiin yhteensä neljä kätilöä itse synnytyssalin puolella ja päälle vielä muu porukka välietapilla raskausosaston puolella. Toki osan kanssa natsasi kemiat paremmin yksiin, mutta yhdestäkään mulla ei ole mitään huonoa sanottavaa. Ainoat sairaalatouhuun liittyvät ikävyydet olivat oikeastaan lapsivesitestin väärä negatiivinen tulos ja synnyttäneiden osaston särkylääkkeiden säännöstely.
Joitain pikkujuttuja tiedän toki seuraavalla kertaa (jos sellanen siunaantuu) ihan itsekin tehdä toisin, mutta ymmärrän kuitenkin, ettei ekalla kertaa osannut tai juuri tässä synnytyksessä pystynyt. Ainoana isompana tekijänä muuttaisin ehkä sen, että jättäisin yliaikakontrollin alakertatutkimuksen väliin (kävisin vain ultrassa ja käyrällä tarkistamassa tilanteen) ja odottaisin täysin luomua käynnistymistä ja nukkuisin joka yö kunnolla. Uskon nimittäin, että toivomani mahdollisimman luomu meno olisi onnistunut helpostikin, jos supistelut eivät olisi alkaneen ya-kontrollin ronklauksesta, vaan itsekseen omalla tahdillaan. Vedetkään eivät olisi ehkä menneet niin aikasessa vaiheessa, eikä ois tarvinnut sairaalaa niin aikaisin (ja antibioottia ollenkaan). Olisin myös nukkunut todennäköisemmin kunnon yön ennen käynnistymistä. (Epäinhimillisiä tollaset aamuajat toisella puolen kaupunkia raskausunettomuutta potevalle!)
Kunnon eväin ja unin olisin voinut jaksaa aktiivisempaa menoa, synnytys olisi edennyt vauhdikkaammin ja siihen ei olisi tarvinut puuttua ehkä ollenkaan. Mutta nämä nyt on tällasia täysin turhia jälkiviisauksia, hienosäätöä ja jossitteluja. Oisihan voinut yhtä hyvin olla niinkin, että raskaus olisi jatkunut vielä kaksikin viikkoa ja tai synnytys päättynyt leikkaukseen. Mistäs sitä ikinä tietää! Tällaisena synnytyksenä olen heinäkuuhun vain ja yksinkertaisesta tyytyväinen. Luomua se ei ollut lähellekään, unimäärään nähden jaksoin upeasti, lääkitykset ja puudutukset meni just nappiin ja nautin täysillä joka hetkestä. Mulle mun synnytys oli tollaisenaan ihan täydellinen, mutta tottakai silti mietin hienosäätöjä, joilla se oisi ollut vielä täydellistäkin täydellisempi jos mahdollista.
Ja yks mikä on varma: Seuraavalla kertaa otan omat Buranat mukaan. Jos jälkisupistelut todella useammin kerran synnyttäneellä pahenee, niin jukopliut, mä en siihen naurettavaan särkylääkesäännöstelyyn kyllä tulevaisuudessa taivu! Kaipa siellä joku narkkimamma joskus on synnytyssalista tultuaan halunnut vetää pään sekas ibuprofeenilla & parasetamolilla, mutta silti! Mitä ihmettä se oli? Mä voin suoraan tunnustaa, että oon vetänyt vuosia menkkakipuihin ja krapuloihin kotona tiuhempaan buranaa kuin mitä sairaalassa sai nyhdettyä irti parina vuorokautena synnytyksen jälkeen... Tilannetta on kyllä hiukan naureskeltu jälkikäteen... (Siellä sitä kiroiltiin kun pikkupötkö roikku nisässä ja kivut ylty aina niinä hetkinä ja katteltiin kellosta miehen kanssa, että turha mennä vielä pyytää, kun vasta 4h menny edellisestä, ei ne vielä anna... Huhhuh.)
Tärkeintä koko synnytyksessä on kuitenkin ja tietenkin tuo lopputulos, eli ihana, elävä, terve lapsi! Sieltä se tulla putkahti ja synnytysjutut onkin lähinnä mun omaa jälkipyykkiä. Vähän kuin maratoninkin jälkeen tulee mietittyä miten se nyt oikein meni. Taas mä onnistuin vertaamaan synnytystä tohon maratoniin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti