Itsenäisyyspäivän vaatekriisi

Tämä näky on jo aika vanha. Ihan suosiolla joku ehkä pari viikkoa positiivisten testien alkamisen jälkeen luovuin ehkä vähän toivosta mahtua pikkuruisimpiin kesävaatteisiini sen verran pitkään aikaan, että oli aika kiikuttaa ne vintille. Edellisessä muutossa olin laittanut jo kaksi säkillistä suuria, pieniä ja muuten vaan kelpaamattomia vaatteita kiertoon kavereille ja Uffiin.Aika helppo missio oli siis edessä, mutta kyllä sieltä reilu säkki lähti silti. Odottamaan kesää 2014. Huoh. No eivätpähän kummittele sentään koko talvea joka päivä kaapin hyllyillä.

Painoa mulle ei varsinaisesti laskettuna ole tullut vielä lisää juuri. Vaikea tarkalleen sanoa, kun en mä nyt vaa'alla jatkuvasti ole normaalisti hyppinyt ja nyt kun olen, niin tosi hankala sanoa mikä on painon ja mikä turvotuksen ja mikä minkäkin syytä. Suunnilleen samoissa siis ehkä kiikutaan. Ja silti tuntuu että jokapaikka tursuu!! Onneksi mulla on jo vuosikausia ollut vaan tapana pukea verkkarit päälle menin minne menin ja ylipäänsä mitään joustamattomia epämukavia vaatteita mun päältä on vaikea löytää koskaan. Urheilutoppeja oon käyttänyt työrintsikoina jo iät ja ajat, joten ei ollut iso juttu laajentaa tää käytäntö myös arkielämään, kun ei selkeän kuppikoolliset, kaarituelliset ja kaikin mahdollisin muinkin puolin epämukavat arkirintamaliivit enää päälle sopineet. Se kävi muuten nopeesti! Viikko siittä kun ekan testin tein oli kokoa tullut noin 1,5 kuppikokoa lisää. En jaksa, eikä kiinnosta metsästellä sen kokosia liivejä mistään erikoisliikkeistä, joten tutuilla Casalleilla ja Röhnischeillä mennään. :) Onneksi niitä on pino.

Nyt sitten kun ehkä pari päivää on tuntunut että tursuminen ja turvotus ehkä ton saapuvan kymppiviikon myötä voisivat hellittää olis ollut kauheen kiva pukea tänä päivän itsenäisyyspäivän hippaloihin mun superihana, vieläpä sininen satiinimekkoni päälle. Mutta ei, kun se ei nyt löydy! Ei oo kaapilla, ei oo vintillä, ei oo miehen kaapeissa. Mä en ala! Muuttukaa joku mulle mekoksi! Mitä mä nyt laitan? Koska laitan mitä vaan kaikki tiiraa mun mahaa eniveis. Joten toi mekko ois ollu niin hieno, että se hienous ois kompensoinu vähän sitä, että ei ois tuijotettu sitä mahaa vaan sitä hienoutta. Mut nyt sitä ei löydy! Äärgh! (Ehkä mä käyn viel uusiks vintillä, kunhan saan leipomukset käyntiin... Ja varmana sit se mekko ei sovikaan enää!)

Mutta juu siis normaalia isompia vaateongelmia ei oo vielä tullut. Ja rauhallisin mielin oottelenkin kunnon mahan kasvua tonne helmikuulle. Sillon kuitenkin vasta ne viikot, kun pitäs suurin spurtti siltä osin olla. Ihanasti muuten päästään uudenvuodenaattona juhlistamaan meidän ekan kolmanneksen päättymistä ja siirtymistä turvallisempaan odotusaikaan! :)

No toiset hommaa jotain bola-korui tai hopeahelistimiä tai kihlasormuksia, niin mun eka raskaushankinta (ehkä vitamiinien jälkeen??) oli sitten muutama paita. Ensinnäkin toi väri (eikä muuten oo kuvassa yhtään niin kirkkaan vaaleenpunaspinkki ku luonnossa)!! Toi harmaa vaan näytti mukavalta ja mun ja örkin tyyppiseltä... Ja no, musta paita (pienillä kiristysrypytyksillä sivussa) pitää aina olla tietysti...

Nojoo, noiden hankkinenkin tapahtu siis joskus sillon 5. viikolla vissiin, olin melkein unohtanut ne jo! :D Vähän jäi vielä kaivelemaan Hooämmän mammaossalle jäänyt vaaleenvihree pehmoinen neule, mutta sitä en ottanut kun neuleet ois kiva olla laadukkaita, kun noi henkkamaukat tuppaa nukkaantumaan niin nopsaa, jossain trikoopaidoissa vähän eri juttu... Ehkä niitä ei siellä enää olekaan, niin problem solved! (Ja ehkä mä sen Bolankin vielä shoppaan jos tulee vaikka kurja mieli joku päivä ja kaipaa piristystä...)

Miehen isä siis nyt tietää, oli eilen kertonut mies. Ja kommentti oli ollut että olivat he arvanneet! Ahhahhaa! Johtopäätöksiä: 
1) Ei kannattas olla näin viiniinmenevä, niin ei kaikki heti arvais siltä seisomalta kun viinistä yhden kerran kieltäytyy! 
2) Sööttiä, että miehen porukat sen noin hyvin tuntee, että arvaa stressinaiheetkin kertomatta. 
3) Söötimpää, että mies ei porukoitaan tunne niin hyvin, että edelläolevasta huolimatta stressaa myös kertomista. 
4) Olis pitänyt itse vaan sillon viikonloppuna kertoa, kun kerta mieli teki. 
5) Ehkä kaikki ne muutkin, joilta "reaktiot" puuttuu onkin arvannu jo etukäteen eikä osaa esittää reaktioita!?! 
6) No ihan sama. 
7) Tänään saadaan sitten äidille/anopillekin kertoa. 
8) No hei ihan saleen on mieheltään jo kuullu! 
9) Onneksi se on ehkä hyvä esittäjä?

Ja alotin muuten ekstra b-vitamiinien syömisenkin (Multivita), kun toi lihajuttu nyt sujuu mitenkuten. En varmaan koko raskautta noita popsi, mutta nää kriittisimmät viikot ja ehkä sitten harvennan vaikka joka toiseen päivään. Ainakin on kahdessa päivässä parantanut mun iänikuset suupielet. (Sehän siis on erittäin tutkitusti merkki puutoksista!! :D) Pahoinvointiahan mulla ei oo ollukaan, mutta jotkut sanoo, että siihenkin jeesailisi. Jälleen suosittelen. (Tosin ensisijassa kaikille se d-vitsku kuntoon, jännittää pääsenkö veritestiin, oispa chilli neuvolalääkäri ja pääsisin!)

Jeps, mä lähen tästä karkuun eilisillan sipseiltä syömään keittiön puolelle marja-rahka-mysli-aamupalaksi-vakiintuneen-mössöni ja vääntämään niitä joululuumuhalkoja illaksi. Ihanaa itsenäisyyspäivää kaikille! :)

Valokuvatorstai - Kolmiodraama

Ehdin nippanappa myöhästyä virallisesta osuudesta, mutta mun mielestä idea oli niin hianonhiano ja kuvani starat niin supereita, joten julkaisen silti laiskasti myöhässä. :) Vinkatkaa vaan jos tän saa osallistuvaksi enää mitenkään.

Mahaahan mulla ei tosiaan vielä ton vertaa ole!! Saan kuitenkin pullistamalla aika vakuuttavan esityksen aikaiseksi, joten se sallittakoon taiteen nimissä. Varsinkin kun otoksessa Danielimme juuri puskee tuota otollisinta kohtaa vasten sattumalta! Olin ottamassa tossa pöydällä kuvaa ihan muusta, mutta kissapojumme päätti että nyt on herkkä hetki ja saapui paikalle mönkimään, heittäytymään, puskemaan ja kehräämään. Yllänikin siis ihan yövaatteet, koska aamu oli. :D Muokattuhan kuvaa ei ole mitenkään, a) en osaa ja b) vaikka osaisin ei meillä ole Painttia kummempia ohjelmia. Kokoa muutin (Paintilla).

Kolmantena pyöränä tähtenä kuvassa esiintyy siis toinen karvavauvoistamme. Filosofisena otoksena tämä on nääs niin koskettava, kun minä ehkä ainoana tiedän kuvassa olevan mitään draamaa. Daniel ei ainakaan, enkä usko että örkkikään mahassa vielä moisesta tietää. Toivottavasti tietysti suuremmilta ongelmilta (allergia, astma) vältyttäisiin mahdollisimman pitkään ja elomme kesän jälkeen jatkuisi harmonisesti. Danielin tuntien draamaa on kuitenkin taatusti luvassa, se on sellanen rinsessa. Onneksi toi sen velipoika on se fiksumpi ja rauhallisempi, vaikka herkkis kyllä omalla tavallaan hänkin.

Vahinkoja sattuu

Ehkä tässä vaiheessa lienee syytä paneutua tähän ehkäisyhistoriaan, joka ihan tuossa blogin alaotsikossakin on alusta asti vilahtanut viittauksena. Örkkihän ei siis ollut suunniteltu eikä yritetty luomus vaan eräänlainen vahinko. Parempi siis kirjoitella nämä jutut pois alta, ennenkuin olen niin hormonihöyryssä, etten enää edes myönnä mitään vahinkoa tapahtuneeksi!

Olen siis koko ikäni (tai niin kauan kuin asioita tiedostanut) ollut jossakin määrin vastainen kaikelle ylimääräiselle lääkinnälle. Joskus nuorempana en edes kankkuspäänsärkyyn särkylääkettä ottanut "turhaan", menkkakivut ehkä ainoa niin sietämätön että pakko oli. (Onneksi tuon suhteen sitten järkiinnyin.) Tämä nyt on kuitenkin johtanut sitten eräänlaisiin ehkäisyongelmiin ajan myötä. Aika ajoin olen hormonipillereitä taipunut syömään, sillä niissä on lukuisat käytännön etunsa. Toisaalta monesti pillerien tasapaksuistava sivuvaikutus vie pointin myös noilta käytännön hyödyiltäkin. Joten jälleen kerran mietin mitä vain vaihtoehtoa.

Pillerit taas olen hormonivaihtiksista kokenut parhaaksi, koska niiden otto edes on vapaasti itseni säädettävissä. Voin inhoten joka aamu pienen hormoniannoksen naamaani kiskoa, mutta mitään kapseleita ja tai muita yhtään pysyvämpiä härpäkkeitä en suvaitsisi ihollani tai sen alla.

Googlailtuani sitten erään päivän huomasin Helsingissä ensimmäisen kierukan olevan ilmainen. Ja niitä on olemassa hormonittomiakin! Olin joskus teini-iässä käynyt gyneltä kuparikierukkaa tiedustelemassa, mutta varmoin käsin minut (jälleen kerran) passitettiin apteekin kautta kotiin. No nyt ajattelin, että ehkä kohtu on (pillereistä huolimatta, olin kuitenkin taukoillut niistä aina kun voin) kasvanut niihin mittoihin, että kierukkaa voisi ajatella. Soitin ja varastin ajan Kallion ehkäisyneuvolaan. Siellä sitten (maailman ihanimmalla tädillä) kävinkin ja sain kuparinasennusajan muutaman kuukauden päähän. Pillerit lopetin kuitenkin sen siliän tien ja totesin, että nyt kärvistellään sitten mekaanisilla tämä hetki.

Kuinka ollakaan aikani asiaa päässä pyöriteltyäni tulin katumapäälle (siis kierukan, en pillerien suhteen tietenkään) ja peruin kierukka-ajan ihan viime hetkillä. Ja loppu onkin historiaa...

Jokusen kuukauden olimme pärjänneet rytmien tarkkailulla ja "vaarallisten päivien" varomisella hyvin ja vähän kiikun kaakun totesimme (tai tyydyimme tilanteeseen) että mennään sitten näin. Käytännössä "lapsentekoomme" johti siis se seikka, että ehkäisyä ei ole saatavilla. (Ja pienet inhimilliset tekijät.) Ajatella sentään, että vuonna 2012! Nyt vaan peukut ja varpaat pystyyn että ensi kesään mennessä on jotain kehitetty kun tämä raskaus päättyy! (No ehkä mä sitten uskallan sen kierukan...)

Ja nyt sitten vankka mielipiteeni, että rytmimenetelmä toimii. Ei kaikilla, ei aina ja niin edelleen. Mutta itselläni kyllä. Mulla on melkein heti pillerien lopettamisen jälkeen melko säännöllinen kierto. Heitto ennen ovulaatiota on +/-1 vuorokausi. Käytännössä kohtaloksemme koituikin sitten tuo -1 vrk yhdistetty vähän löyhäpäiseen selkärangattomaan intoon juuri tiettynä iltana hoitaa ehkäisyhomma kunnialla. "Olihan me siihen astikin selvitty." Kun sitten ovulaatiokipuni iskivät aika tarkalleen kahden vuorokauden päästä tuosta pupuilusta ajattelin, että jes hyvin meni tääkin kierto, ei hätää. (Kun ei aiemminkaan ollut ollut...) No nyt päätti luonto toisin tai sitten vaan veijarit ja mun solu olivat jotenkin normaalia kelvollisempia tällä kertaa. Mutta pääpointtina siis: (mulla) varmat päivät on varmat jos löytyy itsehillintää.

Ehkäpä tämän myötä myös en usko mihinkään vahinkoraskauksiin. Tavallaan. En kertakaikkiaan ymmärrä noita vauvalehtien artikkeleita joissa aina joku jolla on elämä jotenki risana tai levällään vain "sai tietää olevansa raskaana". (Sai tietää? Miten se sitten raskaaksi tuli?) Toki on tilanteita, joissa pillerien tai kierukan läpi tulee raskaaksi ja ymmärrän että se on vahinko ja yllättää (ja sen "saa tietää"), mutta aika harvinaisia taitaa noi kerrat olla. Jos siis oletetaan että todella ehkäisyä haluava ottaa pillerin ajallaan ja jos ei osaa ottaa vaihtaa vaikka laastariin tai kapseliin tai kierukkaan. Ja ne on asentanut osaava henkilö. Hajoavan tai hukkuvan (joo, niitäkin kuulemma on!) kortsun taas voi pelastaa jälkiehkäisyllä, jos hormonit eivät ole mekaaniseen ehkäisyyn syynä. Joten... 1. Seksiä ei yleensä harrasteta vahingossa. 2. Ehkäisykeinot yleensä toimivat. 3. Raskaaksi saattaa tulla jos harrastaa seksiä ilman ehkäisyä ovulaation lähettyvillä.

Jotta eihän tää ihan vahinkoraskaus ollut. Meillä oli pelkomme jo aiemmissa kierroissa ja asiat ja huolet tuli käsiteltyä. Päätimme jatkaa näin ja olla varovaisia. No emme sitten (taas) yhden kerran olleet ja siitä tärppäsi. Kiva tietää että ainakin on hedelmällinen aiemmista elintavoista huolimatta. :) Joten kukin saa tämän vahinkouden ottaa nyt miten haluaa. Itse varmasti yritän sen unohtaa tulevien kuukausien aikana, mutta riippuen örkin huumorintajusta ehkä joskus kerron (esimerkiksi ehkäisyvalistuksen yhteydessä), mistäs sitä tietää. Vauvaa ei yritetty, vaan sitä yritettiin välttää, mutta hedonismiin taipuvaisina nyt meillä kävikin näin.

Ps. Horkkapillerinpopsijoille suosittelen muuten itse viimeisenä käyttämääni sikakallista (halpispilsuihin verrattuna) mutta epäsynteettistä Zoelyä! Sen hormonit hajoaa luonnossa! Ei tissejä sorsille! (Ja siis mulla tuli eka ovis varmaan heti ku lopetin...)

Jakamisen murheet

Jo ensimmäisenä plussapäivänä örkistämme sai tietää oman perheemme lisäksi myös toinen tulevista kummeista. Yksinkertaisesta purkautumistarpeesta johtuen isäkokelaan ollessa työelämälle varattuna. Sen suurempaa filosofiaa niinkin tuoreen uutisen jakamiseen ei ollut. Ensimmäinen saamamme reaktio olikin aikalailla samanlainen, kuin omammekin tuolla hetkellä oli.

Tulevina päivinä uutista tuntui tosi vaikealta pitää salassa. Omat ajatukset pyöri niin vimmatusti vaan tässä yhdessä asiassa, niin olisi tuntunut luonnolliselta myöskin puheessa pyöritellä näitä ajatuksia. Onneksi keksin blogin ja keskustelufoorumin, jotka aivan eri kaltaisissa yhteyksissä ovat jo vuosia olleet itelleni täysin tuttu tapa jakaa ajatuksia mielessä liikkuvista yksipuolisista mietteistä. Toki tällaisen odotusblogin aloittaminen tuntui äärimmäisen turhamaiselta ja typerältä, eikä yhtään itseni tapaiselta, mutta turvauduin anonymiteetin suojaan ja edelleen ajattelen, että kun kukaan ei ikäänkuin tiedä, ei tätä blogiakaan oikeastaan ole olemassa. :D

Kuitenkin hiljakseen jokuset ystävät saivat uutisen kuulla. Lähinnä sellaiset, joille mahdollisista epäonnisistakin tapahtumista tulisi kerrottua. Siltä varalta jos... Tuon viikon takaisin ultran jälkeen sitten hanat oli lupa aukaista. Työkaverini kuulivat, oma äitini taisi kuulla jo muutamaa päivää aiemmin ja niin edelleen. Oikeastaan ainoa olennainen, joka ei vielä tiedä on miehen perhe. Juuri tulin koululta kotia bussilla ja miehen sisko sattui samaan kyytiin. Olis kyllä julmetusti hotittanut, mutta onneksi oltiin bussissa. Ei siinä olis viittinyt, vaikka mielessä kävi kyllä.

Aina kuulee naureskeltavan, moitittavan tai ihmeteltävän ihmisten reaktioita tällaiseen. Tähän on kyllä yksinkertaisesti todettava että joko a) olen älyttömän huono lukemaan ihmisten reaktioita, b) asiassa ei ole reagoitavaa, c) kaikki osaavat peittää todellisen reaktionsa tai d) jokin kombo näistä. Yksi toki voi myös olla, että tunnemme läheiset niin hyvin, että kaikenlaiset reaktiot ovat niin ennalta-arvattavissa että niitä ei juuri noteeraa. Tiedä häntä! Vastaan on tullut oikeastaan vain onnitteluita ja niitä seuraavia keskusteluita. Ei päivittelyä, tyhmiä kysymyksiä tai kommentteja, ei mitään mistä yleensä puhutaan. Enkä oikeastaan usko niitä tulevankaan.

Alkuun pelkäsin kertomisen vaikuttavan ihmisten suhtautumiseen. Esimerkiksi töissä en tosiaan halua, että kaikki miettisivät koko ajan mielessään että onko sillä nyt paha olo tai pissahätä tai himoitseeko se nyt tota ja tota ruokaa kun mainitsi sen. Ehkä asia olisi eri jos oireita olisi, mutta kun ei ole, niin en halua että kukaan niitä miettiikään. Muutoinkin haluan edelleen tulla ihan normaalisti kutsutuiksi bileisiin, baariin, urheilemaan, ihan minne vaan. Se etten itse juo tai polta ei estä sitä muilta mun seurassa olevilta. Lisäksi ehkä olen myös jotenkin vaitonainen ihminen normaalisti omista asioistani, sillä alkuun sekä edelleen mulle tulee tosi tyhmä olo Kertoa Jotain Isoa Itsestäni. Kun ei musta tarvi puhua. Eikä se nyt kaikille niin iso juttu ole, eikä kuulu ollakaan. Toisaalta haluan että läheiset tietää tietysti ja asiasta on kiva puhua, mutta jotenkin tulee sellanen lesoileva / ylpeilevä olo, kun tällaisen joutuu paljastamaan. Siksi ultrakuva on niin paras. Lykkää sen toisen nenän eteen, niin yleensä jossakin vaiheessa seuraa kysymys "ootsä raskaana" jolloin ei teoriassa tarvitse kertoa koko asiaa vaan myöntävä vastaus riittää, hahaa!

Sosiaaliseen tilanteeseen palaan varmaan joskus myöhemmin vielä...