Synnytysjorinaa osa II

Meidän vekkula on jo toissapäivän / eilisen aikana-välillä kääntynyt perätilastaan pää alaspäin! Ihan satavarma en tietty asiasta voi olla, mutta eilisillan ja tän päivän liikkeet kyllä vahvasti siltä vaikuttaisi. Perätilaisena kun selkeimmät tuntemukset olivat jatkuvasti ihan alavatsalla, häpyluun päällä ja ainoat ikävät kohdistuivat suoraan alaspäin kohdunsuulle. Välillä tuntui, että se haluaa jo ulos tietään muksia kun niin voimalla tuntui ihan tuolla "putkiston" puolella tuuppimiset. Nyt liikkeistä voimakkaimmat ovat siirtyneet ihan ylös vasempaan kylkeen ja keskelle ylös rintalastan alta alkaen aina napaan asti. Mahan ulkoisessa muodossa en kyllä havaitse itse mitään muutosta. Ehkä istuminen ja hengittäminen on aavistuksen vapaammant tuntuista. Ilolla otan muutoksen mihin tahansa kuitenkin vaihteluna vastaan, vaikka saattaahan toi vielä väkkäröidä tuolla viikkotolkulla vaikka miten päin. Selkeästi meistä jo joku muukin siis fiilistelee vauhdilla lähestyvää synnytystä!

Kovasti oon alkanut saada tuntemuksia, ettei ehkä yliajalle ipanan kanssa oltaisi menossa sittenkään! Tuntemus on tietty vaan tuntemus, niinkuin aiempi yliaikaistuntemuskin, mutta hyvin olen näillä tunnuillani tähänkin asti pärjäillyt. Tasaisesti on kuitenkin kasvettu ja kehitytty yhdessä ja tähän mennessä kaikki on mennyt enemmän kuin nappiin. Sokeasti siis luotan, että niin menee synnytykseen asti ja sielläkin.

Yliaikaisuudessa mulla olisi meinaan yksi iso kauhu, eli keinotekoinen käynnistys. Siksi olisi ihanaa, ettei ainakaan "pelkän yliaikaisuuden" takia joutuisi moisia arpomaan. Ainoa keinotekoinen vauhdituskeino johon näillä näppylöin voisin innostua olisi kalvojen puhkaisu. Sekin tosin pitkin hampain, paremman puutteessa ja onko ihan pakolla. Jostain propagandakirjasta tai -sivuilta kun on mieleen painunut, kuinka yksikin synnytykseen puuttuva toimenpide lisää muiden toimenpiteiden tarvetta ja todennäköisyyttä. Ja niitä kun nimenomaan haluaisin mahdollisimman vähän. Sitä myöten siis parisen viikkoa sitten iskenyt "ehkei tässä niin kauaa menekään kun tähän asti on tuntunut" -fiilinki on erittäin tervetullut.

Episiotomia ja sektio -kammotukset mulla on säilyneet ihan ennallaan sitten ekan kolmanneksen. Repeämä tulee jos on tullakseen, mutta mieluummin luomusti kuin terällä jos vain on varaa valita. Sektiota ei mieluusti ollenkaan, vaikka tietysti hätäversio olisi tästäkin se painajaisin kokemus. Varmuuden vuoksi rakenneultran jälkeen otin jo tarkasti selvää perätilasynnytyksestäkin, kun vauva sellaisessa oli ja varauduin ihan varmuudeksi vain tyypin suuntavaiston pettämiseen. Jos päätyisin synnytystapa-arvioon ja siellä todettaisiin että vauva ei vaan mahdu alateitse, niin se olisi kenties selkein syy mulle päätyä leikkaukseen. Tietysti jos tuohon olisi vielä perätila yhdistettynä niin avot. En kuitenkaan usko siitä olevan pelkoa, niin hyvään tahtiin on kasvanut ja ainakaan meillä miehen kanssa suvuissa ei mahtumiset ole olleet ongelmana. Raskausdiabeteskään ei ole veitikkaa kasvattelemassa ja lantio mulla on kyllä paremmin kuin hyvin löystynyt synnytystä varten menneinä kuukausina. Enkä kapealanteiseksi laskisi itseäni muutoinkaan. Vauvan asentoja taas uskon auttavan mun päivittäisen liikkumisen. Eli kääntyilköön vaan vielä ihan rauhassa. Loppuvaiheessa aloitan jonkun asentohoidon sitten, jos perätila tuntuisi yhä houkuttelevan. So far so good, jos nyt on keksinyt kokeilla uusia juttuja.

Lapsivuodeaika mulla nyt on kuitenkin noussut hormoniryöppyjen saattelemana kauhulistan sijalle yksi. Jopa sektion ohi kevyesti. Koska Naistenklinikan remontti, koska lomakuukausi, koska Kätilöopisto täynnä ja kaukana kotoa ja niin edelleen. Ahdistusmaximus ja super vielä päälle. Jotenkin tuolla Kättärillä käynneistä on tähän asti vielä muutenkin jäänyt kohtalaisen nihkeä kuva. Koitan nyt vain etukäteen tsempata sillä, että vauvan takia siellä ollaan ja sen voimin pitäisi jaksaa. Ehkä jos vaan suinkin ja toivottavasti mieskin saisi olla tukena non-stoppina ja sehän on vain se hetki, eikä edes tolkuttoman pitkä aika. Silti inhottaa etukäteen, kun onhan ne nyt tulevalle pienelle ne elämän ainoat ensimmäiset päivät. Ja uskon että pienikin vauva aistii vanhempansa huonovointisuuden. En ole ihan keksinyt pätevää keinoa itseäni tohon lapsivuoteiluun valmistaa, mutta ehkä tässä vielä jotain ehtisi keksiä? Ja voihan se olla, ettei se edes niin kauheaa ole, ehkä. Tai sitten on.

Ihaninta on kuitenkin päästä kaikki se kokemaan tuli mitä tuli. Sama minkä turvin jokainen elävä olento tavalla tai toisella tähän maailmaan putkahtaa ja sama minkä jokainen äiti omalta osaltaan kokee. Sairaalat ja lääketiede kuitenkin pelastaa äitejä ja vauvoja, eli ei ne absoluuttisia vihollisia synnytyskokemukselle ole, vaan päinvastoin. Mä olen itse se olennaisin, eli synnyttäjä ja yhdessä vauvan vaistojen kanssa pusken sen maailmaan. Mies on tukena, apuna, seurana ja todistajana. Kätilö antamassa neuvoja ja tsemppaamassa jos sellaiseen on tarvetta. Sairaalaympäristö ja lääkäri siltä varalta jos tulee ongelmia ja tarve suuremmalle avulle. Ei sen sen vaikeampaa tulisikaan olla. Aika paljon mielummin mä synnytän kuitenkin tänä vuonna, kuin sata vuotta aiemmin. (Vaikka ois siinä hämärässä saunassakin aikamoista tunnelmaa!)

Varmaa kuitenkin on, että mun puolesta sais pienokainen jo vaikka tulla. Tää raskausaika alkaa olla niin nähty juttu jo.