Kadonneen maksalaatikon arvoitus - synnytyskertomus

Perjantai 26.7.

Loppuraskaudesta koko unirytmi oli aika pahasti sekaisin. Perjantaina viikoilla 41+5 mulla oli yliaikakontrolli Kättärillä aamulla kello 9.00. Koko illan ja yön pyörin sängyssä, ja uni ei tullut ennen kuin joskus neljän aikaan yöllä. Herätyskello soi siis tosta muutaman tunnin päästä seitsemältä, että ehdin sompailemaan bussilla poliklinikalle. Kontrollissa oli kaikki kunnossa ja käynnistystä suunniteltiin seuraavalle maanantaille. Sydänkäyriä otettiin kuitenkin normaalia pidempään kahteen otteeseen, koska ne pysyttelivät liian tasaisina. Ei auttanut, että sanoin mahassa nukuttavan tähän aikaan aamusta. Aika kurjissa tunnelmissa pääsin lopulta lähtemään keskustaa kohti, kun lannistuneena aattelin, ettei mitään tule viikonloppuna tapahtumaan.

Kävin Hesburgerissa ruisleivällä ja aamukahvilla, kun aamiainenkin oli jäänyt väsyherätyksen takia väliin, ja kiertelin keskustassa hetkisen. Miehen kanssa ajateltiin lounasta jossakin, ja tulin kotiin ihan rättiväsyneenä ja pahantuulisena hetkeksi huilaamaan ja suremaan, ennen kuin lähdettiin takasin keskustaan. Keskustassa kuljeskeltiin hetki miettien mitä syödä, ja käveleminen oli aivan uskomattoman vaivalloista ja hidasta. Vauva tunki päätään lantioon voimakkaammin kuin koskaan aiemmin. Päädyttiin New Bamboo Centeriin kiinalaiselle lounaalle ja siellä alkoi  aavistuksen alamahaa jomotella. En kuitenkaan elätellyt sen kummempia uskomuksia, vaikka toiveita tietysti senkin edestä. Näytin miehellekin Kättärin käynnistysohje-lappua jo aavistuksen asiaan suvaitsevammin suhtautuen.

Ravintolasta käveltiin (keinuttelin hitaasti) Kampin Bruuveriin, jossa luettiin nopeasti päivän lehdet. Kuukautismainen jomotus mahalla kyllä voimistui, muttei silti sen kummemmaksi kuin mitä ennenkin oli ollut. Pienten epäilyttävien tuntemusten myötä suuntasin vessaan tarkastukselle ja löysin juuri sen miltä oli tuntunutkin: limatulppaa oli alkanut irrota hiljakseen! Tulin vessakopista varmaan aivan totaaliepäuskoinen ja iloinen ilme kasvoillani ulos. Kerroin miehelle mitä kävi, sekä ettei se välttämättä tarkoita vielä mitään, mutta aloin oikeastaan itse salaa mielessä samalla valmistautua lähtöön lähiaikoina.

Käytiin vielä Kampin ruokakaupassa ja kassalle suunnatessa iski ensimmäistä kertaa alavatsan jomotus sen verran alkaen ja loppuen aaltomaisesti, muuttaen samalla kävelyn aivan jalkojen paikallaan steppailuksi, että päättelin moisen viimein olleen Sellainen Supistus. Samalla totesin kivun aaltoilleen jo aiemminkin, mutta lievempänä. Kotiin päästiin bussimatka kuitenkin vailla vastaavia tuntemuksia. Tutussa ympäristössä aloinkin sitten eri keinoin kannustaa supistuksia jatkumaan. Siivoilin, istuin tietokoneella pomputellen jumppapallolla, kävin kylvyssä ja huikean pitkällä 20 minuutin kävelyllä. Alavatsakipuaaltoja tulikin vaihtelevalla voimakkuudella ja erilaisin välein pitkin iltaa, kunnes ennen puolta yötä asetuttiin sänkysohvalle leffaa katselemaan ajatuksissa yöunet.

Lauantai 27.7.

Leffan pyöriessä kivut kuitenkin säännöllistyivät ja tihentyivät siinä määrin, että aloin vilkuilemaan kännykän digikellosta kuinka usein niitä ehkä olisi voinut tulla. Helposti kivun kesti, ja keskityinkin rauhassa vain hengittämään ja rentoutumaan aaltoja läpi. Yritin harjoitella mielessä miten kestää tulevia, kipeämpiä supistuksia. Aivan kuten neuvotaan, rentoutuessa kipu ei tuntunut niin pahalta, mutta vaistonvaraisesti lihasjännityksellä supistuksen tullessa pisti herkästi hanttiin. Rentouteen joutui jo tuossa vaiheessa todella keskittymään. Puolelta öin otin kännykkään ladatun Contraction timerin käsille ja aloin painella startteja ja stoppeja kuinka suurin piirtein olisin tuntenut supistusten alut ja loput. Supistus alkoi aina hyvin pikkuhiljaa, voimistuen lopulta ja loppui hivenen pätkien, joten aivan täsmälleen selkeitä alkuja ja loppuja oli vaikea arvioida. Hyvin osuivat kuitenkin aikatuntumani oikeaan, sillä reilun tunnin ajastuksen jälkeen supistukset tulivat hyvin varman päälle ajastettunakin jo 7 minuutin välein ja kestivät noin 50 sekuntia. Synnytys oli siis käynnissä!

Kävin suihkussa helpottamassa tuntuja ja pidin taukoa kellotuksesta. Samalla linjalla jatkettiin kuitenkin sielläkin. Suihkussa oli oikeastaan aivan yhtä helppoa tai vaikeaa olla kuin muutoinkin. Pystyasennot tuntuivat paremmilta kuin makailu, pieni liikehdintä supistuksen aikaan helpotti. Tulin vielä takaisin sängylle, mutta hyvin nopeasti pienen köhäisyn seurauksena aika tarkalleen puoli kahdelta tunsin ponnistuksen myötä jotakin nestemäistä olevan tuloillaan ulos. 

Olin hieman miettinyt, että tällaisilla supistuksilla paine saattaisi hyvin rikkoa kalvot, etenkin kun limatulppa oli lähtenyt irtoamaan merkiksi siitä, että kohdunsuu oli jo raollaan. Ehdin siis ihan hitaasti rauhassa nousta istumaan sängyn reunalle ja siitä seisomaan, ja vasta hetken seisomisen jälkeen lorinat alkoivat. Jonkin aikaa seisoin paikoillaan telkkarin ja sängyn välissä, ja Miehen ihmettelyihin tätä kohtaan sanoin vaan että vedet meni. Kävelin eteisen läpi vessaan loristellen ja vielä vessanpönttöönkin taisi jotakin riittää. Mies siivosi vanan isolla pyyhkeellä. Vesi oli täysin väritöntä ja hajutonta meidän kummankin silmissä ja housuistakin multa löytyi vaan kinahitusia.

Mies aloitti oman alkushokkinsa muka katsomalla vielä sitä leffaa ja koitti saada muakin lepäämään. Itse kellotin taas väliin muutaman supistuksen odotellen, josko kalvojen puhkeaminen saisi niihin tehoa ja vauhtia. Saikin ehkä pikkuhiljaa aavistuksen, mutta aivan välittömästi tuota eroa ei havainnut. Soitin Kätilöopiston päivystykseen ja sieltä neuvottiin juuri se mitä oli odotettavissakin. Kotona saa rauhassa kärvistellä niin kauan kuin pystyy, parasetamolia voi ottaa gramman ja suihku auttaa, mutta tervetuloa näytille kun siltä tuntuu. Kävin siis suihkussa, otin Paramaxit, pyörittelin pallolla ja puolikontallaan ja seisoaltaan. Mies muka jatkoi leffaa, mutta alkoi myös kanssani varmistella mukaanotettavia kasseihin.
Kivut kesti hyvin vielä ilman ääntä, vaikka lihasten rentouttaminen alkoi olla jo vaikeaa. Jokainen supistus oli kuitenkin aina vähän edellistä voimakkaampi, joten aloin miettiä taksimatkan sujumista ja ylipäänsä liikkumisen vaikeutumista. Soitin vielä erikseen Kättärin synnytysosasto 4:lle, kerroin samat kuin aiemmin ja sovittiin että voin tulla vaikka hetikin jos tuntuu siltä. Supistuksen tullessa en enää pystynyt puhumaan tai juuri kuuntelemaankaan puhelinta. Toisessa päässä taisi muuten olla "Kättärin kuuluisa mieskätilö"! Kotoa lähdettiin kohta puhelun jälkeen, jo noin neljän aikaan, koska hetken päästä olisi saattanut viikonloppuyön kunniaksi alkaa taksiruuhka baarista kotiutuvien takia. Jälkiviisaana olisin kuitenkin sinnitellyt vielä ainakin tunnin tai kaksi kotona, esimerkiksi tuon baariruuhkan yli, saanut supistuksille enemmän tehoa vaikka siellä suihkussa, ja todellakin lähtenyt vasta kun tuntuu ettei sillä hetkellä kestä enää. Nyt nimittäin hieman ennakoin peläten turhaan automatkaa, joka lopulta kesti vain 12 minuuttia ja 3 supistusta. Eikä autossa istuminen edes ollut niin epämukavaa kuin olin etukäteen kuvitellut. Pahin hetki oli kurvata pyöräilystadionin kohdalla pienemmälle tielle, kun juuri sattui supistushuippu käännöksen kohdalle ja nuori herraskuskikin taisi juuri kiihdyttää.

Mies ja kuski juttelivat hiljakseen jotain koko matkan, ja supistusten välissä mulla olisi päässä ollut välillä kommentti sinne ja toinen tänne, mutta olin kuitenkin hiljaa ja säästelin voimia. Oli kaunista klassisesti saapua Kätilöopiston liukuovista synnyttämään kesäyön hämärästä kotoisiin laitossähkövaloihin! Noustiin hissillä neljänteen, pientä vitsiä heitettiin hissimatkallakin, ja kaksi ehkä tauolle suuntaavaa kätilöä (joista toinen se mies!) päästivät lähtiessään meidän osastolle sisään. Muutama kätilö istui kansliassa ja ilmeisesti meidän keissi oli jo "jaettu" soittaessa jonkun vastuulle, koska yksi kätilöistä sitten tuli reippaasti ja iloisesti meitä vastaanottamaan. Taksista ylös olin päässyt helposti, joten turautimpa heti tutustumiseksi supistuksen siinä kanslian edessä kätilön alkaessa kysellä esitietoja.

(Kätilöopisto)

Sairaalaan meidät kirjataan aamuyöllä 04.28 ja olen sormelle auki. Mahassa on liikettä ollut pitkin yötä, mutta perinteisesti aamua kohti hiljenee. Ensin pääsemme tarkkailuhuoneeseen, jossa mahan päältä otetaan sydänkäyrää ikuisuus. Yritän sekä kylkimakuulla että keinutuolissa sinnitellä parhaani mukaan, mutta asentojen rajoitus tuntuu tuskaiselta silti. Jos liikkuu liikaa sensorit eivät meinaa vöiden alla pysyä paikallaan. Käyrä siis on (tänäkin aamuna) kätilöiden mielestä liian tasaista, eli niukkavaihteluista ja siksi saamme jäädä suoriltaan sairaalaan ja pääsemme synnytyssalin puolelle, vaikka synnytys ei tarpeeksi pitkällä vielä olekaan. Tavallaan tämä on onni, koska olen jo tässä vaiheessa niin väsynyt, että kurjaa olisi joutua taksiramppaamaan edes takaisin. Toisaalta taas vaikkapa vain pieni kävely sairaalan lähimaisemissa olisi voinut edistää avautumista.

Vessakäynnin jälkeen pääsemme siis synnytyssalin puolelle. Aamuseitsemän jälkeen tarkastuksessa kohdunsuun tilanne on sama kuin sairaalaan tullessa. Pysyttelen pystyssä, asennon etsiminen on aivan mahdottoman tuntuista ja vaihdankin asentoa tiuhaan ja kokeillen ja hakien. Istuessa pallon päällä kohdunsuuta painaa niin voimalla, että lihasten rentoutus on vaikeaa ilman supistuskipuakin, seisoessa etunojassa on hyvä pyöritellä lantiota, mutta väsyy nopeasti. Vaihtelen siis kaikkea mahdollista lattian, pallon ja sängyn väliä missä vain on hetken kerrallaan hyvä olla. Piuhat mahakäyrissä rajoittavat liikkumatilan sänkyyn ja sängyn laitteiden puoleiselle puolelle. Apuna meillä on kuumavesipullo, joka ei kyllä auta mitään, jumppapallo, joka on liian pieni ja matala, sänky, tyynyt ja säkkituoli. Mies auttaa asentojen etsimisessä ja tyynyjen kasaamisessa ja sinnittelee nipin napin hereillä. Puoli yhdeksältä jumitetaan silti samassa yhdessä sentissä ja pyydän kipupiikin mielessä hetken lepo tai jopa unet, josko koko edistyminen olisikin siitä kiinni. Oxanest pistetään tasan yhdeksältä ja Mies lähtee neulakammossa hakemaan kahvia kanttiinista.

Vaikutus alkaa hiljakseen ja tuo hyvän olon. Mies viipyy reissullaan, on nukahtanut vahingossa tukihenkilöiden olohuoneen sohvalle, mutta herää onneksi nopeasti. Kätilö on kyllä kanssani aika paljon huomatessaan että olen huoneessa yksin. Kaikkia kipuja Oxanest ei tosiaankaan vie, mutta höllentää supistusten voimakkaimpia piikkejä ja tekee näin niistä helpommin kestettäviä, ei niin kuluttavia. Suurin apu on rentoutuksessa ja opioidihuppelin onnessa. Olin etukäteen pelännyt pahoinvointia, mutta sellaista ei näy eikä kuulu. Unta piikin turvin on myöskään mahdoton kuvitella saavansa, vaikka yritän lepäillä. Ennen kymmentä kätilö päättää tehdä lapsivesitestin, joka näyttääkin yllättäen negatiivista! Meidät siirretään salista "oikeiden synnyttäjien" alta saman kerroksen "tavisosastolle". Tuo pirun testi onkin tietynlainen major failure, vaikka ei siitä loppupeleissä erityistä haittaakaan ole. Päinvastoin, koska osastojen vaihtelujen vuoksi päädymme lopulta synnyttämään paremmalle synnytysosastolle ja saan syötyä pienen lounaan! Meiltä kyllä kovasti kuulustellaan nyt "vesien menoksi" muuttuneesta vesien menosta, mutta kaikki luottavat sokeasti testiin, eivätkä meidän tulvatarinaamme. Hieman pöllämystyneenä siirrymme toiselle osastolle.

Odotamme aamukymmeneltä uuden osaston ruokailutilassa pitkät 45 minuuttia huoneen siivousta, supistukset tulevat edelleen neljän minuutin välein ja kipupiikin vaikutus alkaa haihtua. Mies istuu ja tsemppaa hereillä, mutta itse kivuliaana seisoskelen mielummin. Ennen yhtätoista meille esitellään osasto ja pääsemme huoneeseen. Hätäännyn, koska luulen että minut on tuotu vain säilöön osastolle odottamaan maanantaista käynnistystä. Jo tuon hetkisillä valvomisilla olen täysin zombi, supistukset on jatkuneet kohta kellon ympäri ja kätilömme on nuori tyttö, jolta saan supistusulinoihini gramman panadolia avuksi. Tavisosastolla tosiaan aloitan myös äänenkäytön, ulinat, voihkeet ja narinat supistusten aikana, ja  kumma kyllä, klassinen väittämä synnytyksen edetessä korkeista äänistä matalampiin siirtymisestä tuntuu ainakin itseni kohdalla pitävän paikkansa.

Makaamme tunnin ajan lusikassa sängyssä ja Mies saa vähän nukuttua. Välissä käyn lounasaikaan ruokasalissa närppimässä karjanlanpaistiannoksesta muutaman perunan- ja lihanpalasen. Synnytyssalissa en olisi saanut mitään kiinteää ruokaa. Olemme ikkunapaikalla, ja ulkona on kirkas ja kuuma päivä. Huoneen toisessa päässä on englantia hoitajille puhuva nainen, jonka Mies näkee myöhemmin synnytyksen jälkeen kanssamme samalla lapsivuodeosastolla. Puolelta päivin väsähdän täysin, itken supistusten välit ja valitan supistukset läpi. Kätilö suostuu tekemään tarkistuksen ja olen auennut neljään senttiin. Sängylle lorahtaa myös kirkasta vuotoa, jonka alkuperästä ei ole tietoa. Silti kätilölle ei tule mieleen tehdä uutta lapsivesitestiä. Pääsemme takaisin synnytysosastolle ja saliin, matkalla mitataan kuume, joka on kuumeisesta olosta huolimatta 36,4. Aiemmin otetussa verikokeessa valkosolut ovat kuitenkin olleet koholla. Kuumeinen olo jatkuu vielä synnytyksen jälkeenkin noin vuorokauden.

Yhdeltä siirrymme kerrosta ylemmäs vitoseen "Haikaranpesä-osastolle", koska neljännen kerroksen saleissa on ruuhkaisempaa. Siellä heti ensimmäisen supistuksen iskiessä ensimmäistä kertaa kätilö tsemppaa, kehottaa hengittämään ja rentoutumaan ja antautumaan supistukselle koko ajan. Tästä eteenpäin, uutta oppineena Mieskin alkaa hokea samaa joka supistuksella aina ponnistusvaiheeseen asti. Ei siis sentään mitään antautumisia, mutta niitä hengittämisohjeita. Pääseen taas jumppapallolle ja saan alkaa harjoitella kaasumaskin käyttöä. Alkuun pelkään pahoinvointia kaasustakin, joten aloitan varovasti, pikkuhiljaa rohkaistuen. Käyrävyöt kiinnitetään mahalle ja pääsemme katselemaan päivän myötä vilkastunutta sykettä ja supistuskäyrää. Kätilö yrittää pistää katetrin vasempaan kämmenselkääni, muttei onnistu. Pistokohta kirvelee hetken niin paljon, että kipu on pahempi kuin yksi supistuksista. Naurankin tämän olevan tehokas kivunlievityskeino. Oikean käden pistos onnistuu joten kuten ja ensimmäinen antibiootti laitetaan tippumaan vesien menon "epäilyn" vuoksi.

Kahdelta kätilöillä on vaihtunut vuoro ja siitä parikymmentä minuuttia myöhemmin uusi kätilö tulee edellisen kanssa tervehtimään meitä. Ölisen kesken supistuksen kaasumaskiin tervehdyksen. Supistukset tulevat turhan harvoin edistymisen kannalta, noin 8 minuutin välein, mutta toisaalta ne kestää kaasun kanssa kohtalaisen hyvin. Juttelen miehen kanssa supistusten välit, koitan juoda paljon. Juon puoli litraa Gatoradea, sen jälkeen samasta pullosta puoli litraa vettä, toisen Gatoraden, taas vedet perään ja niin edelleen. Kaasu ei tuo iloista tai humalaista oloa, mutta sen verran pöpperöisen, että kivut kestää helpommin. Varmasti myös hengitykseen keskittyminen helpottaa kehoa ottamaan krampit vastaan. Joka supistus ennakoi tuloaan pikkuhiljaa, otan varovasti ensimmäisen kaasuhönkäisyn ja heti kun varmuudella tunnen supistuksen tulon, vedän kaasuhönkäyksiä kunnolla muutaman, välissä puhallan uloshengityksen maskiin. Varsinainen helpotus tuleekin oikeastaan vasta kun maskin ottaa pois kasvoilta, hengittää normaalisti huoneilmaa ja pökerrysolo iskee kunnolla. Neljään mennessä ongelmaksi muodostuukin supistusten pituus. En uskalla kaasua hönkiä viittä henkäisyä pidempään putkeen, että pysyn esimerkiksi pallon päällä pökerrykseltä, mutta tuo viisi ei enää riitä koko supistuksen ajaksi, vaan loppuvaiheen vaikertelen ääneen vaikka oikeastaan tekisi mieli huutaa. Kohdunsuulla ei ole neljästä sentistä edistytty juurikaan, joten sovin kätilön kanssa kalvojen puhkaisusta vauhditusmielessä ja sitä ennen pistettävästä epiduraalista. Selkäpiikkiä aletaan valmistella, pystyn sinnittelemään kaasulla noin 15 minuuttia, joten ajoitus on loistava.

Puoli viiden aikaan nuori ulkomaalaisittain puhuva mieslääkäri tulee epiduraloimaan mua. Mies lähtee pistoksia karkuun ja vie mun eväsmaksalaatikon tukihenkilöiden jääkaappiin. Kaikki menee aivan loistavasti, vaikka vähän jännitänkin. Koko synnytyksen ajan olen myös tärissyt kuin palellen, vaikka mulla on kuuma. Köyristän poikittain sängyllä istuen kaasumaskin kanssa, mutta en tunne edes esipuudutuspiikkien laittamista. Supistusten ajaksi touhut aina keskeytetään, mutta ei operaatio kauaa vie. Epiduraalin laitossa oikeastaan inhottavin vaihe on, kun kätilö puhdistaa selkäni kylmällä puhdistusaineella. Selässä tuntuu ehkä pientä viileää painetta, mutta mitään hermonytkähdyksiä tai sätkähdyksiä en saa, saati sitten kivuntunteita. En myöskään koe taivasta, nirvanaa, kiitä jumalia, enkä vissiin edes lääkäriä, joka suuntaa seuraavan potilaansa luo. Nopeasti, melkeinpä heti supistuskivut hellittävät. Pääsen helposti selälleni pedille ja kalvot puhkaistaan. Odotan jotakin losahdusta tai tulvaa, mutta kätilö toteaa vaan että "arvaa mitä, ei täältä tulee yhtään mitään". Sepäs ei meitä miehen kanssa yllätä yhtään. Vauvan päähän laitetaan nyt tarkempi sykeanturi. Oikeastaan olen vain vähän pettynyt siihen, että nyt edistymiseen ei tulisi vauhtia tällä keinoin. Kätilö kuitenkin jättää meidän tunniksi odottelemaan ja lepäämään, josko supistukset silti ärsytyksestä lisääntyisivät.

Mies lukee lehteä ja lepäilee vatsallaan omalla sängyllään. Yritän nukkua minkä pystyn, mutten pysty, en varmaan haluaisikaan, vaikka järki sanoo että kannattaisi. Kipuja ei ole ollenkaan, mutta koko kroppa on erikoisen tuntuinen ja pää käy liian kierroksilla. Tämän ainoan hetken palelen koko raskauden aikana ja mies sulkee avatut ikkunat, vaikka ulkona olisi varmaan kuumempi ilma kuin salissa. Epiduraali saa valtaisan lääkekutinan mahalla aikaan, jonka raapiminen on ihanan mehevän tuntuista. Juttelemme Miehen kanssa miten kummallista on, että tällä lailla voidaan valikoivasti puuduttaa vain joku tietty kipu pois.

Puoli kuudelta aloitetaan oksitosiinitiputus 15 milliä tunnissa, jotta jotain tapahtuisi. Toinen annos antibioottia laitetaan myös kohta. Istun keinutuolissa, yritän lueskella viikonlopun Ilta-Sanomia, juon vettä, syön banaanijogurtin ja kaksi lasia eri mehukeittoja, välillä käyn vessassa. Iltaseitsemältä supistukset alkavat tulla tarpeeksi usein, eli 3-4 kymmenessä minuutissa, ja ne ovat taas kipeitä. Mies pitää kuumavesipulloa alaselällä, mutten oikein osaa päättää onko siitä apua vai ei. Kahdeksalta kohdunsuulla on vihdoin tapahtunut jotain ja olen puoliauki, viidessä sentissä. Oksitosiinia menee 55 milliä tunnissa ja sovimme että sinnittelen ilokaasulla niin pitkään kuin mahdollista, jotta supistusvauhti pysyisi hyvänä.

Tsemppaamme miehen ja kaasun kanssa tiiraillen supistusmonitoria. Oksitosiinisupistukset alkavat aika puskista verrattuna luonnollisiin, joten kaasunkäyttö on hankalampi ajoittaa. Kutsumme kätilön itsenäisesti huoneeseen, kun huomaamme supistusten tulevan miltei tauotta, enkä ehdi yhtään levähtää niiden välillä. Loppusupistuksista vatsa tuntuu myös uudella tavalla kramppaavalta aiempaan pelkkään kipuun verrattuna. Kätilö laskee oksitosiiniannoksen 35 milliin ja kyselee toiveitani. Toivon ettei episiotomiaa tehtäisi mielellään, vaikka repeämä tulisikin. Toivomme myös perhehuonetta, vaikka sitä olemme toivoneet vähän joka välissä. Supistukset yltyvät ja ilokaasun kanssa alkaa tulla ongelmia. Sinnittelen vielä hetken, mutta supistukset ovat napakoita ja kipeitä, ja ilokaasu alkaa oksettaa liian pitkään hengitettynä. Otan sitä minkä uskallan ja sitten vain valitan loppusupistuksen. Käyn vessassa ja tiheään tulevat supistukset iskevät sielläkin ilman kaasumaskia. Iltavuoron kätilö ruiskuttaa viimeisenä tehtävänään lisäannoksen epiduraalia katetriini. Se ei missään vaiheessa ehdi enää poista kipua kokonaan, ehkä hieman lieventää sitä. Muutaman supistuksen myötä kipukin myös muuttuu erilaiseksi. Alavatsan kramppaavista kipuaalloista päätuntu siirtyy kohdunsuulle paineena, venytyksenä, paljon terävämpänä, repivämpänä ja konkreettisempana kipuna.

Yövuoron kätilö saapuu, kohdunsuu on 8 senttiä auki ja pää laskeutunut hyvin. Vaikka koko synnytyksen ajan tarkastukset ovat selinmakuulle käymisen vuoksi inhottavia, niitä odottaa, koska saa tietää tilanteesta tarkemmin. Nyt edistyminen on siis vauhdittunut hyvin, iltakahdeksasta puoli yhteentoista olen auennut viidestä kahdeksaan senttiä. Saamme varmaan molemmat Miehen kanssa hyvät tsempit päälle ja nousen sängyn viereen pystyyn heti kun puudutuksen makuukaranteeni on ohi. Roikun Miehen kaulassa ja narisen supistuksia läpi. Yritän keinutella lantiota ja avata sitä laskeutumista helpottaakseni. Sykeanturin piuha heiluu jalkojen välissä ja myöhemmin huomaan että se ikäänkuin liikkuu itsestään, ei omista liikkumisistani. Paine voimistuu ja kätilö neuvoo ähkäisemään ponnistustarpeita pois. Se toimii hetken, mutta joudutaan Miehen kanssa kohta soittamaan kellolla, koska tuntuu etten voi pidätellä. Paine tuntuu toki hanurinkin puolella, mutta en kyllä kakkahätään tai ylipäänsä vessahätään tunnetta vertaisi.

23.18 kohdunsuu on tarkastuksessa auennut ja alan kyljelläni ponnistelemaan hiljakseen. Reilun viidentoista minuutin kuluttua kätilö kuitenkin ehdottaa puoli-istuvaa "kauhuasentoa", koska ylemmän jalan kannattelu on väsyneenä raskasta ja kysyn jotakin vaihtoehtoa. Kyljellään siis jalkateräni on supistuksen ja ponnistuksen aikaan kätilön lantiolla, mutta lantion avaamiseksi reittä ja polvea joutuu kannattelemaan todella auki. Puoli kahdentoista jälkeen siirryn puoli-istuvaan ja saan alkaa aktiivisemman ponnistelun tuntemusten mukaan.

Sunnuntai 28.7.

Epiduraalin lisäannos ei tosiaankaan ole vienyt kipuja pois kokonaan, vaan tunnen supistukset selkeästi. Painekipu on valtava ja ensimmäiset työnnöt menevätkin melko varovasti ja kokeillen sattuuko se sitten enemmän. Kun mitään yllättävää ulospoksahdusta ei hetkessä tapahdu, uskallan pikkuhiljaa työntää aina kovempaa ja kovempaa. Alkuun ponnistaminen ei tunnu helpottavan painetta, mutta sitkeästi jatkan joka supistuksella. Hiljalleen käy niin, että supistuksen ensimmäiset ponnistukset joudun aina itse tsemppaamaan ja pungertamaan, mutta kolmas, neljäs ja välillä jopa viides ponnistus tulee jo luonnon sanelemana, pakosti ja kouristuksenomaisesti, eikä niitä pystyisi estämään vaikka välillä hengitys kärsiikin. Oletan, että ensimmäisillä ponnisteluilla pää etenee niin alas, että loput supistukset tuntuvat siksi erilaisilta. Supistus toisensa jälkeen saan päätä ulos, mutta supistusten välissä se vetäytyy takaisin. Ennen viimeisiä ponnistuksia saan kokeilla vauvan päätä. Pään pahka on pehmeä, kuin jokin nestepussi, eikä ollenkaan esimerkiksi luisen tuntuinen.

Mies on takanani vasemmalla ja nojaan häneen. Välillä ponnistuksen jälkeen olen sängyllä aivan sikin sokin miten sattuu ja vain nojaamisen vuoksi kyydissä mukana. Ponnistaessa lähden vaistomaisesti työntämään niskalla päätä ja yläselkää takakenoon, vaikka sen olisi hyvä pysyä leuka rinnassa. Mies tukee päätä siis etunoja-asentoon ja sekä hän että kätilö tsemppaavat suut vaahdossa joka puskulla. Tiukan ponnistuksen aikana myös polvia on vaikea pitää levällään, vaan jalkojakin puristaa vaistomaisesti yhteen. Hiki virtaa aivan valtoimenaan ja yritän juoda vettä supistusten välissä sen minkä saan hyvältä tuntumaan, vaikka jano olisi koko ajan ja suu rutikuiva. Jollakin voimakkaalla supistuksella tuntuisi myös että ulos ponnistuu ihan sitä itseään ja sanon siitä kätilöllekin, joka tosin siveyttään ei vastaa tai kommentoi mitään, joten en edes tiedä sainko mitään siivottavaa missään vaiheessa aikaan vai en.

Kätilö ja Mies asentavat sängyn sivuille mustat kourut jalkatuiksi. Samat kourut, joita olen pitkin päivää kammoissani katsellut synnytyssaleissa ja ihmetellyt kuka eläin tuollaisissa haluaa nykypäivänä synnyttää. Tuet kuitenkin auttavat asennon pitämisessä jolloin siihen ei kulu ylimääräistä energiaa. Ja muutenkin asia alkaa olla aivan se ja sama, kunhan homma jotenkin etenee. Supistukset ja ponnistukset tulevat ja menevät, ja niiden välillä häilyn jossakin tajunnan rajamailla. Havahdun supistuksen jälkeen aina jostakin horroksesta tähän maailmaan. En tiedä olenko nukahtamassa, pyörtymässä vai nyt siinä kuuluisassa synnytysregressiossa. Joidenkin supistusten jälkeen oksettaa. Aina havahtuessani ponnistushorroksestani pelästyn, että pyörryn hetkenä minä hyvänsä. Sillä hetkellä oletan, että tajunnan menetys olisi automaattisesti kärräys leikkaukseen. Jälkikäteen en tiedä olisiko, luultavasti olisin herännyt pienellä virvoittelulla nopeasti jatkamaan.

Supistuksen välissä kysyn kätilöltä nopeuttaisiko episiotomia syntymää varmasti, ja melkein samaan hengenvetoon sanon, että sellaisen saa kyllä nyt sittenkin vapaasti tehdä jos nopeuttaa yhtään. En kuule tai muista mitä kätilö vastaa, mutta muutaman supistuksen jälkeen hän vielä varmistelee minulta, ponnistelun aikana puuduttaa ja seuraavalla ponnistuksella leikkaa. En tunne mitään koko operaatiosta. Olisin ehkä selvinnyt täysin vammoitta koko synnytyksestä ilman episiotomiaa, mutta siitä en ole varma, kuinka paljon pidempään olisin jaksanut ponnistella. Nipsaisun jälken tsemppaan muutamilla supistuksilla kaiken mitä kehosta lähtee. Lihakset kramppaavat vuorotellen ja olen aivan läpimärkä. Jossakin sopivaksi katsomassaan välissä mies saa painaa kutsunappia, jolla saadaan toinen kätilö paikalle. Ajattelen, että lähellä loppua ollaan, mutta en ole varma uskonko ennen kuin sen koen. Aivan parin supistuksen ja niiden ponnistusten jälkeen tunnen lopulta kuinka pää syntyy ja koko toosaa painaa julmetusti kun vauva on hetken jumissa ja kääntyy. Valitan ääneen, vaikka mielessä on myös helpotusta. Sen jälkeen kätilön ohjaamana olkapäät syntyvät vuorotellen lyhyillä, hallitsemillani ponnistuksilla. Päälle vielä viimeinen iso ponnistus ja vartalo hulahtaa ulos, vaikka sitä en heti tajuakaan, koska tuntuma on enemmänkin vetinen kuin kiinteä. Aivan kuin kokonainen valtameri huljahtaisi sisältäni sängylle. Itse näen kuitenkin kun kätilö nostaa sinertävän vauvan ylemmäs ja olo on järjettömän epätodellinen. Se on niin ison näköinen! Pieni huilaushetki menee aivan udussa. Anturi ilmeisesti irrotetaan vauvasta, hänet pyyhitään ja annetaan minulle. Katson vauvasta lähtevää napanuoraa ja asettelen sen kätilön kanssa paremmin mahalleni kun otan lapsen vasemmalle rinnalle lepäämään. Saan oksitosiinipiikin, mitä en edes huomaa ja totean tytön saaneen Miehen kettusilmät. Niillä se tihrustaa minuun päin ja samaan aikaan olen sekä väsyneempi että voimaantuneempi kuin ikinä ennen.

Istukka syntyy noin parinkymmenen minuutin päästä. Koko synnytyksen aikana voimakkainta kipua koen kun kätilö painaa mahan päältä kohtua, jotta se supistaisi istukkaa irti ja toisen kerran, jolloin istukka irtoaa ja muljahtaa ulos. Istukan mukana pulahtaa verta ja kysyn paljonko sitä on tullut. Kätilö arvioi määrää pieneksi, ja papereissakin myöhemmin lukee 3 desiä synnytyksessä ja 2 desiä istukan mukana. Ponnistelut on viimeinkin ohi.

Kätilö kysyy Miestä leikkaamaan napanuoran ja esittelee meille molemmille istukan. Mies kyselee mistä kohtaa siitä näkee jos äiti on raskausaikana tupakoinut. Kätilö näyttää kalvopussin, vauvan puolen ja mun puoleni, joka ei ole yhtään kalkkeutunut, vaan täysin tummanpunainen. Milloinhan tämä vauva olisi tullut maailmaan ilman hätyyttelyjä? Tuskin milloinkaan, kun ravintotilanne on ollut kunnossa. En ole saanut muita repaleita kuin pienen episiotomian. Sen ompelussa menee hetki ja alan palella sängyllä hiestä litimärässä mekossa. Jalat uskallan itse varovasti nostaa pois tuista. Kun synnytystietoja kirjataan koneelle Mies saa määritellä syntymähetken. Kaikkiaan 25 tunnin synnytyksen viime hetkillä 00.32, vain puolisen tuntia yliaikaisena, raskausviikolla 42+0 olemme saaneet tyttären. Olen koko synnytyksen pitänyt omia sukkia jalassani, jotka Mies puki mulle kotoa lähtiessä. Toisen kantapäästä löydän myöhemmin verta tai vastaavaa, joka lähtee helposti pesussa pois.

Kätilö ompelee mut, yritän kysyä monellako tikillä, mutten saa vastausta, koska ilmeisesti ompelutyyli on sellainen ettei niitä lasketa, en tiedä. Mies pääsee kylvettämään vauvan. Vauva huutaa kuivausvaihetta, ja kysyn voidaanko laittaa omat vaatteet päälle. Kätilö käy kaivamassa laukusta vaatepussin ohjeideni mukaan, tuo sen minulle, ja kaivelen esille jo ennakkoon miettimäni kokopuvun, myssyn ja tumput. Olen pusertanut sisältäni 4145-grammaisen, 51-senttisen vauvan, jonka päänympärys on 36 senttiä. Apgareita vauva sai 9, yhden puuttuvan johtuessa sinertävästä väristä. Käyn vessanovi auki suihkussa, vaikkei oikeastaan enää pyörrytäkään. Synnytyshuppeli on vaihtunut huumaavaan vauvahuppeliin, ja olo on kuumeinen ja heiveröinen. Jäämme Miehen sängylle ihmettelemään uutta ihmettämme, kun kätilö lähtee selvittämään perhehuoneasiaamme. Mies hakee mulle mehua, jogurtin ja voileipiä, muttei itse pysty syömään. Maksalaatikko unohtuu synnytysosaston jääkaappiin, mutta ei mun sitä mielikään tee. Sampanja jää myös odottelemaan parempaa aikaa.

Kätilö viipyy poissa pitkään ja tuudittaudumme jo ajatukseen perhehuoneettomuudesta. Ajattelemme, että siksi saamme olla salissa näin pitkään, koska Mies joutuu kohta lähtemään kotiin pariksi tunniksi. Vasta noin viiden aikaan kätilö palaa lastenvaunujen kanssa. Vauva kapaloidaan peittoon ja vaunuihin, kokoamme tavaramme ja suuntaamme hissillä yhdeksännen kerroksen osastolle suureen perhehuoneeseen. Takaisin lähtiessään kätilö vielä halaa.

On uskomatonta miten niin epäluonnollisessa paikassa ja apuvälinein tuntuva tapahtumakin voi tuntua niin luonnolliselta. Itselleni synnytys jo sinällään oli tärkeä ja upea kokemus, puhumattakaan mitä sillä sain aikaan. Kätilöt, Mies ja lääketiede olivat toki olennaisina tukina ja apuina, mutta koen silti synnyttäneeni itse ja itsenäisesti. En menettänyt kontrolliani missään vaiheessa, vaikka todella omissa maailmoissani olin oikeastaan alusta asti. Jo taksimatkalla ihmettelin rauhallista ja tyytyväistä olotilaani, ja nautiskelinkin siitä läpi koko synnytyksen. En myönnä kokeneeni ikinä varsinaista runners highta, mutta synnytys highin ja endorfiiniin uskon kyllä tuon viikonlopun jälkeen. Puolet lyhyemmän synnytyksen olisin varmaan kestänyt ilman kipulääkkeitä ja toki vauhdituskeinojakin. Tietysti myös hyvät unet alla olisivat auttaneet kivunsietokykyä ja voimaa olisi riittänyt tsempata tehokkaammissa asennoissa synnytystä luonnollisesti vauhdittaen. Konditionaalissa on kuitenkin turha puhua jo tapahtuneesta, etenkin kun lähtötarkastuksessa ei tosiaan tullut mieleenikään antaa synnytykselleni muuta arvosanaa kuin täysi kymppi.

Seuraavana päivänä Miehen piipahtaessa synnytysosastolla hakemassa unohtunutta maksalaatikkoa jääkaapista se on kadonnut.