Jakamisen murheet

Jo ensimmäisenä plussapäivänä örkistämme sai tietää oman perheemme lisäksi myös toinen tulevista kummeista. Yksinkertaisesta purkautumistarpeesta johtuen isäkokelaan ollessa työelämälle varattuna. Sen suurempaa filosofiaa niinkin tuoreen uutisen jakamiseen ei ollut. Ensimmäinen saamamme reaktio olikin aikalailla samanlainen, kuin omammekin tuolla hetkellä oli.

Tulevina päivinä uutista tuntui tosi vaikealta pitää salassa. Omat ajatukset pyöri niin vimmatusti vaan tässä yhdessä asiassa, niin olisi tuntunut luonnolliselta myöskin puheessa pyöritellä näitä ajatuksia. Onneksi keksin blogin ja keskustelufoorumin, jotka aivan eri kaltaisissa yhteyksissä ovat jo vuosia olleet itelleni täysin tuttu tapa jakaa ajatuksia mielessä liikkuvista yksipuolisista mietteistä. Toki tällaisen odotusblogin aloittaminen tuntui äärimmäisen turhamaiselta ja typerältä, eikä yhtään itseni tapaiselta, mutta turvauduin anonymiteetin suojaan ja edelleen ajattelen, että kun kukaan ei ikäänkuin tiedä, ei tätä blogiakaan oikeastaan ole olemassa. :D

Kuitenkin hiljakseen jokuset ystävät saivat uutisen kuulla. Lähinnä sellaiset, joille mahdollisista epäonnisistakin tapahtumista tulisi kerrottua. Siltä varalta jos... Tuon viikon takaisin ultran jälkeen sitten hanat oli lupa aukaista. Työkaverini kuulivat, oma äitini taisi kuulla jo muutamaa päivää aiemmin ja niin edelleen. Oikeastaan ainoa olennainen, joka ei vielä tiedä on miehen perhe. Juuri tulin koululta kotia bussilla ja miehen sisko sattui samaan kyytiin. Olis kyllä julmetusti hotittanut, mutta onneksi oltiin bussissa. Ei siinä olis viittinyt, vaikka mielessä kävi kyllä.

Aina kuulee naureskeltavan, moitittavan tai ihmeteltävän ihmisten reaktioita tällaiseen. Tähän on kyllä yksinkertaisesti todettava että joko a) olen älyttömän huono lukemaan ihmisten reaktioita, b) asiassa ei ole reagoitavaa, c) kaikki osaavat peittää todellisen reaktionsa tai d) jokin kombo näistä. Yksi toki voi myös olla, että tunnemme läheiset niin hyvin, että kaikenlaiset reaktiot ovat niin ennalta-arvattavissa että niitä ei juuri noteeraa. Tiedä häntä! Vastaan on tullut oikeastaan vain onnitteluita ja niitä seuraavia keskusteluita. Ei päivittelyä, tyhmiä kysymyksiä tai kommentteja, ei mitään mistä yleensä puhutaan. Enkä oikeastaan usko niitä tulevankaan.

Alkuun pelkäsin kertomisen vaikuttavan ihmisten suhtautumiseen. Esimerkiksi töissä en tosiaan halua, että kaikki miettisivät koko ajan mielessään että onko sillä nyt paha olo tai pissahätä tai himoitseeko se nyt tota ja tota ruokaa kun mainitsi sen. Ehkä asia olisi eri jos oireita olisi, mutta kun ei ole, niin en halua että kukaan niitä miettiikään. Muutoinkin haluan edelleen tulla ihan normaalisti kutsutuiksi bileisiin, baariin, urheilemaan, ihan minne vaan. Se etten itse juo tai polta ei estä sitä muilta mun seurassa olevilta. Lisäksi ehkä olen myös jotenkin vaitonainen ihminen normaalisti omista asioistani, sillä alkuun sekä edelleen mulle tulee tosi tyhmä olo Kertoa Jotain Isoa Itsestäni. Kun ei musta tarvi puhua. Eikä se nyt kaikille niin iso juttu ole, eikä kuulu ollakaan. Toisaalta haluan että läheiset tietää tietysti ja asiasta on kiva puhua, mutta jotenkin tulee sellanen lesoileva / ylpeilevä olo, kun tällaisen joutuu paljastamaan. Siksi ultrakuva on niin paras. Lykkää sen toisen nenän eteen, niin yleensä jossakin vaiheessa seuraa kysymys "ootsä raskaana" jolloin ei teoriassa tarvitse kertoa koko asiaa vaan myöntävä vastaus riittää, hahaa!

Sosiaaliseen tilanteeseen palaan varmaan joskus myöhemmin vielä...