Kännitunnustus

Mun ei koskaan ikinä ever pitänyt kokea mitään yhtäläisyyttä siihen ihmisryhmään, joka esim. välttelee vappua keskustassa humputtelevien takia tai liittyy facebookissa "itsekin käytin joskus alkoholia" -ryhmään. (Muistatteko fb:n alkuvaiheissa, kun tällanen ryhmä oli aikuisen sarkastisesti perustettu "aikuisiksi kasvaneille" vastapainoksi sille sarkastiselle "itsekin käytän joskus alkoholia" -ryhmälle.) Nojoo. En ole liittynyt, enkä koe yhtäläisyyttä, vaikka sinällään edelleen mun mielestä mielipiteet on mielipiteitä ja niihin on kaikilla osapuolilla tasapuolinen oikeus, olkoonkin, että tässä terveys-, taloudellisuus- ja oikeestaan kaikki todelliset tekijät on enemmän käyttäneiden kuin käyttäjien puolella. Ja kaikki kyllä yleensä myöntää sen.

Mutta... Käsi ylös jos jollakulla muulla on vasta raskauden yllättämänä löytynyt sellanen uusi "onko känniset oikeesti tollasia" -aivolohko (tai ehkä aisti ennemmin)?!? Mulla meinaan on! (Tai sitten kaikki vaan yhtäkkiä kollektiivisesti on muuttaneet kännikäytöstään jostain syystä rasittavaksi.) Ja kiintoisaa on, että tämä mun oivallus ei monessa tilanteessa edes vaadi kovin isoja alkoholiannoksia tai humaltilaa, vaan joskus todella pienikin riittää. Alkuraskaudessa tätä ei niin selvästi havainnut (ehkä omalla baby high:lla oli osuutta asiaan), mutta jatkuvasti selvemmin ja herkemmin. (Hehe, selvemmin nimenomaan!)

Aion mä tulevaisuudessa viinistä edelleen nauttia ja hyvällä omatunnollakin vielä, mutta vähän herää epäilys, että niitä entisiä sammaloituneita syvällisen henkeviä keskusteluja yön tunteina ei ehkä tulla enää näkemään. Humaltuneen kanssa on nimittäin yllättävän vaikea keskustella. Toki vannomatta aina paras. Enhän mä siis enää edes muista miltä se krapula oikein tuntuu.

(Aiheella ei sitten ole mitään sen kummempaa tekemistä eilisiltaisen lätkäillan kanssa, muuta kuin että Muumilimpan ohella täällä nautittiin myös valkkaria, jekkua, longeroa ja bisseä, mutta tuli vaan mieleen, kun aattelin mitä illasta kertoisin.)