Oma vauva on aina kaunis

(Kiitos inspiksestä ystävän vauvan puolvuotisjuhlista!)

Ja nämä pari ihan parilta viime päivältä vaan...

Projekti kestovaippa IV: Kohti viittä kiloa

Koska oon huomiohuora ja aiempi synnytyksenjälkeinen vaippapostaus sai huikean suosion, ajattelin itsekkäästi tehdä tällasen "näin meillä" -vaippapostauksen tämän hetken tilanteesta. Koska kirjottelen tätä nyt ihan yllättäen äkkipäätöksellä päikkäriaikaan niin kaikki faktat ei ole ihan hallinnassa. Mulla ei esimerkiksi oo hajuakaan kuinka monta vaippaa Tirppa vuorokaudessa likaa! Pikasen laskutoimituksen jälkeen arvioisin, että noin kymmenen vaippaa päivässä voisi olla aika lähellä totuutta. Nopsaa laskien näillä päikkäreillä likalla on parhaillaan päällään päivän seittemäs vaippa, jos yövaippa lasketaan ensimmäiseksi. Tänään lukumäärään kuitenkin vaikuttaa mm. Tirpan huikeat hereilläolotunnit ja että oma äitini oli käymässä lastenvahtina reilun kolmen tunnin ajan, eli potatus jäi välistä vaipanvaihdon yhteydessä (käytti muuten myös kertakäyttöisiä, mutta sillä ei nyt lukumäärässä ole väliä postauksen kannalta).

Yövaippana meillä siis, kuten jo oon maininnut, on joko 
- Bambino Mion puuvillainen taittosisävaippa omalla kuorellaan, jossa yhden taitoksen välissä vielä pieni bambuimu (esimerkiksi  Jutta) hitaampana lisänä ja ihoa vasten kuivaliinana yleensä fleecekaistale, joskus coolmax (jos fleecet on kaikki käytössä) tai
- Fuzzi Bunz one size kahdella omalla imullaan täytettynä.
Näillä paketeilla yöt on sujuneet 22/23-07/09 välit rauhaisasti ja vahingoitta. Mielenkiinnolla odotan koska joudun etsiskelemään jotain tuhdimpaa vaihtoehtoa! Kakkavaipat kyllä vaihdetaan yölläkin, mutta eipä niitä ole tullut kuin korkeintaan "liian aikaisin" aamulla, ihan viime aikoina ei sitäkään, vaan vasta pottaan ekan aamusyötön jälkeen.

Päivät mennään sitten näillä:

Enimmäkseen eri-ikäisillä S-kokoisilla Fuzzeilla. Tiukkoina kakkosina tulevat Fuzzin one sizet ja Babylandin kaksiriviset yhdenkoon neppivaipat. Yksittäisissä vaipoissa voi olla tosi hurjastikin eroja istuvuudessa, vaikka olisikin sama malli, joten usein vähän valikoin vaippaa vaihtaessa mitä mihinkin meininkiin päälle lykkään. Kuvassa ylähyllyllä näkyy myös muutama froteinen sisävaippa (kaksi Popolinin Kombolinoa ja mustavalkoinen Mikki Hiiri -kuvioinen), joita joskus huvikseni pyörittelen Imsen NB -kuoren kanssa vaihteluksi. Ylähyllyllä vasemmaisimmassa pinossa alimpana löytyy myös Little Lambin bambusisis kuorineen, jotka ovat "yövaippavaralla". Keskimmäisen hyllyn sinikuvioinen vaippa on tuore tuttavuus, nimittäin Jutan Pilvi aio, joka on kerran ollut päällä ja vuotanut tai vuotanut läpi ompeleista, joten sen tilannetta vielä hieman tutkailen. Jos se pelittäisi, olisi aivan ihanan tuntuinen päällä, pilvenpehmeä! Alimmalla hyllyllä vaaleansini-ruskea-raitainen kaveri on Ecobub villatasku, mutta hieman eksyneenä hyllyyn, koska on vielä liian iso Tirpakalle.

Hyllyn alla äitiyspakkauksen laatikosta löytyvät vielä isot vaipat ja lipaston alimmasta laatikosta "ihan kohta" -vaipat. Tosin Myllymuksujen taskuja (vihreät) on jo onnistuneesti(kin) testailtu!

Tällä hetkellä haaveilen kuumeisesti mm. Bumgeniuksen yhdenkoon taskuista ja kaikenlaisista kotimaisista ihanuuksista! Jutan Pilvi tulikin hankittua testimielessä, josko niihin kannattaisi enemmän panostaa, sillä ideana vaikuttaa kivalta. Myös pari Charlie Bananaa voisin pyöräyttää mun taskuvaippamankelin läpi ihan kokeilun ilosta, tuskin kuitenkaan innostun enää näillä jenkki-aasialaisilla halpahökötyksillä kokoelmaani kasvattamaan. Näillä pienillä, niillä muutamilla isommilla ja kohtalaisella määrällä yhdenkoon vaippoja puksuttelen rauhalla eteenpäin, mutta kun alkaa koon kasvaessa valikoima huveta, etsin isommat vaihtoehdot sitten kotimaisista rauhassa ajan kanssa hiljalleen testaillen. Suosituksia saa siis vinkkailla!

Tässä koko hoitopiste sekalaisena kokonaisuutena. Tuolla huoneessa ei siis juuri muuta tehdä kun vauvanhoitojuttuja ja säilytystä, joten epäjärjestelmällisyys on ihan aitoa!

Pissavaipat lentää suoraan pyykkikoriin ja kakkivaipat huuhdellaan ja harjaillaan.

Taustan valkoisella kynsiharjalla siis vaipat ja tiskiharjalla ja fairyvedellä potta. Totuuden nimissä huuhdellut vaipat jäävät aika usein muutamiksi tunneiksi kylpyammeen reunalle kuivahtamaan ennen pyykkikoriin, tai sen reunalle joutumista. Yleensä jäävät Beben hereilläoloajaksi kylppäriin, mutta päikkäreiden aikaan (tai vaikkapa jonkun tullessa kylään) nakkaan ne vasta koriin.

Reissussa vaipanvaihtotavarat (alustaksi tuhdimpi harso, puhdistuspyyhkeet, puhtaat vaipat, vaihtovaatteet vahinkojen varalta) kulkevat vesitiiviissä pussissa ja mukana on toinen mokoma pussi likaisille vaipoille. Vasta kotona huuhtelen kakkikset ja siirrän pyykkikoriin. Itse asiassa suurin ongelma reissuvaipanvaihdossa mulle on ne puhdistuspyyhkeet! Koska en kanna roskispussia mukana mihin ne nakkaan jos roskista ei juuri satu olemaan läsnä! Kosteat kakkapyyhkeet ei ihan oo mun käsitys kivasta matkaseuralaisesta, joten ihmettelen vaan mihin ne (edelleen ihan hirveeltä lemuavat) kertakäyttövaipat esim. piknikillä tungettas!

Siinä meidän vaippa-arki. Nyt herätyshommiin, että tulee yöunistakin jotain!

Ja mä muuten katkaisin tänään napanuoran! Olin yksin ulkona yli puolen tunnin juoksulenkillä! Jee!

Meiän vauvalla on parempi rytmi ku teiän vauvalla!

Kaikkialla toitotetaan kuinka vauvoilla ei ole mitään rytmiä, ja että nukkua pitäisi silloin kun vauvakin. Ensimmäistä väittämää en nyt oman tähänastisen kokemuksen valossa voi tosiaankaan todeksi lukea! Tirpalla kun on ollut jopa pelottavan tarkka rytmi kotiutumisesta lähtien! Siis oikeesti niin tarkka, että erittäin mielenkiinnolla odottelen mitä sille mahtaa tapahtua viiden viikon päästä talviaikaan siirryttäessä!?!

(Pahoittelen muuten mitä syvimmin etukäteen tämän postauksen lapsiperhehenkistä "meillä tehdään näin ja näin" -muotoa, mutta epäilen, etten siltä vaan pysty tässä yhteydessä nyt välttymään, koska kaikkihan me yöllä nukutaan!)

Elikkäs... Meillä siis (heti alkoi :D) päivät kukutaan ja nukutaan vähän miten sattuu milloinkin. Pääsääntöisesti aamuherätyksen jälkeen Tirppa vetää jonkin sortin aamupäikkärit aamupäivän aikana. Toisinaan siis nukkuu likimain koko aamupäivän aina puolille päivin asti, kun taas toisinaan jonkun 1,5 tunnin pätkän ja muuten on hereillä. Aamut on muuten valveillakin tosi hyväntuulista seurusteluaikaa ja mäkin saan aamukaffet ja -puurot naamaan melko helposti, kun likka istuksii keittiön pöydällä sitterissä ja tiirailee ympäriinsä välillä hymyillen salaperäisesti. (Alan muuten olla kohtuu varma siitäkin, että tää vauvajuttu on joku salaliitto ja suuri huijaus! Oikeesti ne hallitsee maailmaa, mutta on vaan hoitaneet asiansa niin hyvin, että niitä passataan ja niillä on kaikki niin lokosasti! Samaa oon muuten miettinyt aiemmin kissoista...) 

Aamupäivät on siis myös pyykinpesun sun muun blogaamisen aikaa, koska hommat on helppo hoitaa Tirpan nukkuessa tai myhäillessä tyytyväisenä. Tietty hereillä ollessa touhutaan yhdessä mitä nyt milloinkin keksin, vaikka eipä tollanen puhumaton, niskaansa tukematon olio hirmu monipuolinen seuraeläjä ole vielä. Jos mun aamupalan ajan tyttö on valvonut on vuorossa syöttö ja jätän likan sänkyyn oman onnensa nojaan etsimään niitä kadonneita päikkäreitä. Yleensä löytyvät nopeasti, vaikka on se kerran tillitellyt peiton alla itsekseen puolikin tuntia ennen simahtamista!

Päivällä on yleensä 3-4 tunninkin mittainen valvontajakso ja taas päikkärit. Iltapäivän päikkärit on usein sitten ulkoilun, lenkkeilyn tai muun aikaa mulle, etenkin jos plikka ei meinaa kunnolla nukahtaa! Liikkuvat vaunut tai reppu on nimittäin aika varmoja nakkeja nukuttamisessa jos väsy on jo valmiiksi! Ilta sitten kokonaisuudessaan on rikkonaisempaa ja torkahteluja sattuu, mutta on meillä nähty jopa 5 tunnin valveillaolojaksoja ilta-aikaan! Illat on myös pidempien ja tiheempien syöttöjen aikaa, tosin ihan päivästä riippuen nekin. Tuntuu kyllä että päivänukkumisilla ja valvomisilla ei monesti ole keskenään mitään tekemistä! Joinakin päivinä tyttö vaan yksinkertasesti tuntuu nukkuvan jatkuvasti ja syvästi pitkiä pätkiä ihan koko ajan (ja mä hermoilen jo yöunien puolesta - turhaan), kun taas toisinaan koko päivät on yhtä valvomista ja seurustelua.

Yöt vaan on sitten ihan luku sinänsä. Yöunille Tirppa nukahtaa joko syöttöön tai Miehen rinnalle kymmenen ja yhdentoista välillä. Yleensä nukahtamista edeltävä tunti on jo osittain ollut hereillä sinnittelyä, mutta kun lopullinen uni saapuu se on sitten siinä. Tirppa nukkuu sängyssä oman peittonsa päällä, jotta siirtely olisi helpompaa ja eipä se ole vielä kertaakaan nykimisiin herännyt. Alkuun jopa nosteltiin kehtoonsa nukkumaan pisimmät yöpätkät, mutta se on oikeestaan jäänyt, koska ainakin mä oon jo niin tottunut vauvan vieressä nukkumaan, ettei se heikennä unenlaatua yhtään, päinvastoin. Alan myös uskoa tähän "perhepetihuuhaahan", että äidin vieressä nukkuva vauva ei herätä äitiään äidin syvän unen vaiheessa! En nimittäin oikeesti syötöille herätessäni oo ikinä sellanen mananmajoilta hereille kiskottu zombi kuin voisi kuvitella, vaan herään ihan kohtalaisen pirteenä ruokaa tarjoilemaan. Hankalinta onkin sinnitellä edes suunnilleen hereillä itse sen 5-10 minuutin syötön ajan, jotta saa maidonkerääjät pois sängystä ja vuotavat bosat liivinsuojien taakse piiloon, että puolestaan peti säästyy maitovahingoilta loppuyön.

Syöttöajat on noin kello 01, 03-04 ja 05-06, joskus riittävät nuo kaksi viimeisintäkin. Aamuherätys koittaa 08-09, tosin joskus vaan Miehen rinnalla saadaan sinniteltyä noin pitkälle. Yösyötöt sujuvat tosi hiljakseen sen jälkeen kun alettiin käyttää "yövaippaa". Eli nykyisin yötaskuvaipassa on kaksi imua tai yöbambinossa puuvillaisen prefoldin lisäksi vähän bambua ja kuivaliina päällä. 

 
Tuolla 23-08 välillä ei siis käydä kertaakaan vaipanvaihdolla ja yleensä vaipasta löytyykin pelkkää pissamärkää imua aamulla. Kiinteämmät tulee vasta ihan aamun viime metreillä tai sitten aamupalan jälkeen pottaan. Käytännössä Tirppa ei siis edes herää itse syöttöihin, koska mä havahdun vierestä jo pieniin käninöihin, isken maidonlähteen suuhun, Tirppa syö silmät kiinni ja mä havahdun jossain vaiheessa tunkemaan tuutin takas topin sisään. On siis ollut öitäkin, jolloin oon itse herännyt jonkun biologisen kellon turvin odottamaan Tirpan nälkä-ähinää jo ennen sen alkua!

Kissat nukkuu yöt joko Tirpan kehdossa tai sitterissä, omassa kiipeilypuussaan tai meidän jalkopäässä. Käytännössä siis meidän perheen "perhepeti" vaan laajeni yhdellä otuksella, joka lisäksi imuttelee mun tissiä kolmesti yön aikana. Eipä tää paljon helpompaa voisi olla. Kaikki kunnia heille, jotka jaksaa pinnikselle nousta öisin! Mulla tekee tiukkaa jo maidonkerääjien jääkaappiin viemisessä syöttöjen jälkeen...

Kuva otettu noin 5 min sitten! (Päikkäriaika!)

Haastavaa

Buzzminton yllätti miut täysin kysymys-vastaus-haasteella, joten kiitos siitä hänelle! Ihan hyvääkin tekee pienen hiljaisuuden jälkeen tällainen herättely blogin pariin. Tirppa sai mun yli viikon takaisen röhäisen kesäflunssanpoikasen toissa viikolla ja nenää on nyt suihkuteltu ja niistelty sitten jo kolmasosa tyttöparan elämäntaipaleesta! Nyt on onneksi helpottanut ja pirteenä jaksoi neiti kyllä koko pöpön hoidella pois, kun ei kuumettakaan vissiin missään vaiheessa ollut. Miehelle järjestin yllätysvarpajaiset tälle iltaa, jonne hänet saateltiin pari tuntia sitten ja Tirppa koisii edelleen vaunuissa tolta reissulta, kun koko päiväsajan valvoi. Taisi pistää tää viikonloppu vähän jalkaa vipattamaan hänelläkin!

Tässä kuitenkin säännöt haastetuille:

1. Kiitä antajaa ja linkitä bloggaaja, jolta haasteen sait.

2. Vastaa annettuihin kysymyksiin.

3. Keksi 11 uutta kysymystä, jotka haluat antaa seuraavalle.

4. Valitse viisi blogia joilla on alle 100 lukijaa ja haasta kirjoittajat jättämällä kommentti heidän blogiinsa.

Omat vastaukseni Buzzmintonin muotoilemiin kyssäreihin tulevat täsä:

1. Oudoin uni jonka muistat ?

Raskausaika ja jotkin lääkkeet mut on saaneet näkemään elämäni ihmeellisimmät unet, mutta tietysti nyt ei mitään ihan supereintä tule tähän hätään mieleen. Yleensä oudoimmissa sitten sattuu ja tapahtuu samassa unessa niin paljon kaikkea toisiinsa liittymättömiä juttuja, jolloin kokonaisuudesta tulee jos mahdollista vielä niitä yksittäisiä juttujakin absurdimpi ääneen kerrottuna! Ainakin oon joskus unessa suudellut Jyrki Kataisen kanssa!

2. Kappale, joka saa kyyneleet silmiin ?

Normaalisti yksittäistä sellaista ei olekaan, vaan riippuu aina täysin fiiliksen herkkyydestä. Raskausaikana, sairaalassa ja heti kotiuduttua kyllä melkein biisi kuin biisi sai vedet silmiin, jopa USAn kansallislaulu.

3. Surullisin muistosi ?
Kaipa tähän on pakko muistella hetkeä eräänä tiistai-iltana, kun isän työkaverit olivat ulko-ovella kukkapuskan kanssa kertomassa isäni kuolleen duunin virkistysretkellä veritulppaan. Vaikka hyvin hataralta tuo muisto enää tuntuukin, kun yli 13 vuotta siitä on aikaa jo!

4. Mitä olisit jälkikäteen mietittynä halunnut tehdä eritavoin ?  
Voi montakin pienempää ja suurempaa juttua! Mutta näillä mennään, virheet kasvattavat tai jotain.

5. Lähestytkö helposti uusia ihmisiä ?  
Yleensä lähestyn, etenkin jos on joku yhteys, jonka takia lähestyä. Tosin on niitä erakkohetkiäkin, kun ei oikeesti voisi vähempää kiinnostaa.

6. Ensimmäinen englanninkielinen sanonta tms, joka tulee mieleesi ?  
No hard feelings. Meinasin kirjottaa jotain tollasta tohon 3. kohtaan! :)
 
7. 3 parasta asiaa tältä vuodelta ?
Synnytys ja vauva-aika ehdottomasti! Ja varmasti oma mies ja läheiset sitten kolmantena. Raskausajassa (eli koko seitsemässä ekassa kuukaudessa) kun ei sinällään mitään parasta todellakaan ollut! No oli se sentään ihan jees, kuinka pitkään pystyin normaalisti touhuamaan kaiken ja kuinka tsemppi päällä onnistuin pysymään lopun... Että kaipa se raskaus sittenkin voisi kuulua näihin...?
 
8. Oletko tyytyväinen omaan nimeesi ? Jos et, mikä olisi oma valintasi ?  
Olen, vaikken ehkä nuorempana ollut. Toisen nimen (Kaarina) olisi vanhemmat voineet erikoisemmaksi valita, ja äitini on harmitellutkin vähän, etteivät päätyneet antamaan erästä suvussamme pitkään kulkenutta nimeä. Mutta sinällään mulla ei asialla ole niin väliä. Voisihan tuon vaihtaa, jos siihen ei tyytyväinen olisi!
 
9. Uskotko yliluonnollisiin asioihin ?  
En aikuisten oikeesti, mut kuten ehkä blogista on ilmi käynyt (sukupuoli, syntymisaika, yms. "ennustelut") niin silleen aikuisten leikisti tykkään niitä pallotella puheissani ja mielessäni. Ja tietty sit zombit, vampyyrit ja sellaset kuolleet elävät on aika kammottavia, jos niitä olis on.
 
10. Hetki, jota kaipaat viime vuodelta ?  
 Alkuraskauden "sekoaminen" noin yleensä. Ei sellasta samanlaista, ees jos joskus lisää lapsia siunaantuu, tuu koskaan enää kokemaan!
 
11. Missä haluaisit asua, jos saisit päättää ?
Helsingin keskustassa luonnon ympäröimänä puisessa omakotitalossa edullisesti ilman kohtuutonta vaivannäköä hyvien kulkuyhteyksien päässä lähellä kaikkia itselle tärkeitä ihmisiä! :D

Ja omat kysymykseni haastetuille kuuluvat näin:

 1. Mitä kuuluu? Mikä fiilis? Missä olet, minkä päällä istut?
2. Kolme juttua, joita sun "pitäisi" olla mielummin tällä hetkellä tekemässä?
3. Mitä katsoit tai näit viimeksi "livenä" telkkarista (eli dvd-levyjä, Netflixiä, tms. ei lasketa)? Seuraatko samaa säännöllisesti, vai miksi sitä satuit katselemaan? Oliko jees?
4. Minne lähtisit tältä istumalta mieluiten matkalle? Siis niinkun että ois just tää vuorokaudenaika, sää, vuodenaika, yms...
5. Mikä omassa kielenkäytössäsi ärsyttää itseäsi eniten?
6. Mitä hyvää teit viimeksi ja miksi tai kenelle se oli juuri hyvää? Seurasiko siitä sulle jotain hyvää?
7. Onko krapula luova, kauhea vai rento olotila? Milloin olet potenut elämäsi kaameimman kankkusen? Oliko sen arvoista?
8. Minkä etunimen (saa mainita useemmankin) kokisit aivan täysin itsellesi sopimattomaksi? Miksei sopisi?
9. Saatko yleensä kaiken minkä haluat? Jos saat, mitä haluat tällä hetkellä eniten? Jos et, mikä on isoin asia omasta mielestäsi, mitä et ole saanut?
10. Kumpi oli ensin muna vai kana? Jos puu kaatuu metsässä, eikä kukaan tai mikään ole paikalla (teoreettisesti siis, ei muuten olisi mahdollista) niin kuuluuko siitä ääni? Vieläkö on villihevosia?
11. Jos saat nimetä yhden ainoan blogin lemppariblogiksesi, mikä se on? Jos saat nimetä yhden lempparibloggarin, kuka se on?

Ja haastan täten:
Erika ja Helistellen
SS ja Hyvä voittaa (Heti sit kun joskus jaksat, oot toipunu ja vauvakupla hellittää, ONNEA!! :)
Kafi ja Kahvia mustana (Ihan sama, et onkin vähän enemmän lukijoita, ku 100, halun lukee sun vastaukset silti!)
Veera ja Mammavaara!
ja
Sapa Pieces of us

Tää postaus on nyt muuten sit kursittu kasaan kolmessa erässä! Että pahoittelut jos tuli sekava tai jotain.

Uusi lempihedelmäni banaani

Meiän jääkaapin on valloittaneet niin sanotut nopeat välipalat! Banaanit, pähkinät, Valion Profeel -juomat (Näissä on pilli, voi juoda jopa kyljellään imuttaessa! Niin siis jos joku on paikalla hakemassa tällasen jääkaapista...), kahvi, kahvi ja kahvi. Oikeestaan kaikki, mikä ei vaadi kuorimista, sekottelua tai etenkään lämmitystä jatai lämpimänä nauttimista! (No kahvi nyt poikkeuksena.) Oon nimittäin jotenkin onnistunut viime aikoina rytmittämään päiväni siten (tai Tirppa on), että aina kun tyttö nukkuu ollaan jossain ulkomaailmassa liikenteessä ja tietysti kotoillessa sitten hereillä. Nyt nukkuu tuplarengasliinassa rinnalla, joten hetken kahvittelu- ja datailurauha on taattu, vaikka kuuma tuleekin. Aamuisin etenkin pirpana viihtyy hyvinkin sitterissä, matolla tai sängyllä aamupalan ajan, mutta välillä iskee jokin syliapina vaihe ja pulassa olisin ilman liinaa ja Manducaa!

Manducalla on kerran jo käyty keskustailemassa ja piakkoin oisi aikomuksena laittaa aparaatti (tai lähinnä Tirpan hermot sen suhteen) tositestiin ja suunnata jollekin ahtaalle kirppikselle, jossa vaunut olisi kokonaan haittana. Tosin totesi tuo mies jo niin arkisesta, kuin Forumista Kamppiin reitistäkin (sisäteitse, ne pikkuliukuporras"töyssyt" tiiättehän?) että sujui tuhottomasti nopeemmin repulla kuin mitä vaunuilla olisi. Vaunut sen sijaan on nyt olleet ahkerassa vaunulenkkikäytössä, ihan oon lihakset saanu jumiin ja rakon jalkaan parissa päivässä!

Reilun viikon on myös vedetty välillä pumppu- ja pullotreenejä koko perheen voimin! Enköhän mä parin viikon päästä yhdelle luennolle viikossa onnistu livahtamaan!

Kissatkin on olleet ihan unelmia vauvan kanssa, vaikka tietysti vähän aiempaa vähemmälle huomiolle ovat jääneet. Ei sopimatonta pissan pissaa, suhtautuvat vauvaan aikalailla kuin ilmaan, mitä nyt välillä vähän päätä käyvät ohimennen nuuhkaisemassa. Fiksuja karvavauvoja!

Synnytys kuvina

Jotainhan sieltä sairaalakassista täytyi jäädä puuttumaan, kun kerta jotain oli ylimääräistäkin! Kamera nimittäin jäi hoitopöydälle, missä se oli laukun vieressä odottamassa lähtöä. Olin sen vissiin perjantaiaamuna kontrolliin lähtiessä vienyt laukun viereen, jos sattuisi että suoraan jäisin sairaalaan ja joku muu joutuisi väskyn mulle toimittamaan. Laukku siis napattiin mukaan, mutta kamera jäi pöydälle.

Onneksi nykytekniikka pelasti ja kännyköiden kameroilla saatiin myös se ihan ensimmäinen sairaalavuorokausi taltioitua, kunnes mies kävi ekan perhehuonepäivän aikana ainoan kerran kotona. Kuitenkin tästä teknisestä kommervenkistä johtuen sain nyt vasta kaikenkattavasti kolmesta eri aparaatista koottua kuvasatoa sairaala-ajalta tietokoneelle.

Synnytys pyörinyt käynnissä noin 14 tuntia. Eli lauantai-iltapäivänä, tavisosastolta takas salin puolelle päästyämme noin 13.45 räpsin miehen torkkuessa omalla pedillään ekat (ja ainoiksi jääneet) kuvat tositoimista supistusten välillä. Gatoradea oli jämät vielä jäljellä, istuksin löllöjumppapallon päällä, ja sängyn toiselta puolelta mulle luikerrelleista letkuista toinen tarjoilee 50-50 happea ja ilokaasua, ja toinen puhdistaa väliuloshengitykset jonnekin ilokaasu-hiilidioksidi-hautausmaalle. Mietin muuten synnytyksen aikana monen monta kertaa, että tulisko muutkin huoneessa ihan kaasupökkeröön jos alkaisin hönkiä uloshengitykset maskin ulkopuolelle? Vai miksi ne uloshegityksetkin pitää puhkua maskiin?

Maski kourassa, pallo alla, vyötettynä supistussensoriin, sykesensori oli alamahalla. Ranteen alta tarkkasilmäinen voi nähdä vilahduksen mun synnytyssukista!

Kotona väänsin tuplaranskalaiset päähän jo joskus iltaseiskalta (kylvyn jälkeen ja ennen kävelyllä käymistä), siltä varalta, että lähtö tulee säästyäkseni synnytysrastoilta jatai -afrolta. Olin niin monesti kuullut sen "jos sairaalaan lähtiessä vielä kiinnostaa miten tukka on, lähtee liian aikaisin"-jutun, joten ennakoin hyvissä ajoin. Ja todellakin kannatti! Suosittelen kaikille! Samat ranskikset päässä hengailin vielä perhehuoneessakin ekan päivän, niin hyvin ne kesti! Ja kyllä niitä ja tota ennakointia kätilötkin nauroi!

Ponnistus ohi, tässä lopputulos! Näitä kuvia oisi ollut yksi hulppea, jossa jopa yritän hymyillä (ihan hirveen kauniisti) jollain voimanripejäänteillä! Edessä näkyy selkää pitkin niskaan kulkeva epiduraalikatetri, josta tyrkättiin se yksi lisäannos.

Isän kanssa kylvyssä (kätilö kuvannut).

Kuivatteluvaiheessa tuli ekat vastalauseet, alko vissiin palella.

Peittokapaloituna kainalossa ja minä pääsin suihkuun!

Kenguruhoitoa perhehuoneessa ja ranneke lykättiin kouraan jo heti siinä äidin rinnuksilla. Ei siis vaihtunut meidän vauva, mutta originellista alkuperästä en ihan varma voi olla... Kätilöitä kuitenkin hääri siellä jalkopäässä kaksin kappalein, eli jos ne tarpeeksi näppäriä olivat, niin oikeesti ponnistin vaan jonkun vesiaaltohulahduksen ja meille kaivettiin vauva jostain vauvavarastosta!

Oman sairaalamersun (vauvasängyn) kyydissä

Perhehuoneemme, tosin vähän jo kotiutumispakkaukset käynnissä

Päivämaisemat ysin ikkunasta

Unisena lähellä, yhtä nukkumista oli eka vuorokausi

Sitten kotiin pirteenä!! Tuli heti käyttöä meiän vaunukylkiäisistuimellekin...

Kotona taas back to business

Kuinka minusta tuli minä (äiti?)

Joku ehkä on vauvakuvien ja hehkutuksen myötä saattanut muistaa tämän alkuraskauden ärrimurritekstin. Ehkä uskallan tunnustaa, että aika samoilla linjoilla täällä mennään vauvasöpöstelyn kanssa edelleen, vaikkakin paria radikaalia poikkeusta lukuunottamatta...

Mulla säilyi ihan laitokselle asti oma vanha mielipiteeni vauvoista ja lapsista. Ne ei kaikki ole todellakaan lähtökohtaisesti söpöjä, ihania ja hassuja riippumatta käytöksestä, vaatteista, vanhemmista ja niin edelleen ja niin edelleen. Onhan niitä sellasia ihan "kato miten se kattoo mua" -kivoja tapauksiakin, mutta ei mulle ole ikinä tullut esimerkiksi tarvetta tai hinkua saada yhäkään vauvaa tai lasta syliin (toisin kuin useimpien eläimien kohdalla tulee)! Jos voi valita lapsettoman ja lapsia sisältävän tilan väliltä, valinta on aina se lapseton. Ihan ne mineimmät vauvanvaatteet on tosi sulosia joo, mutta vähänkään isommat enemmän tyhmän näkösiä. Lastenvaunut (puhumattakaan niistä jo ees taas toilailevista lapsista) on edessä ja vie bussissa ilman lippua matkustaessaan hirveesti tilaa! Vaipat, peppupyyhkeet ja sosepurkit (jos niitä ei kierrätä!) roskaa luontoa! Entäs sitten itkut, huudot, uhmat, vierastamiset tai muut! Apuva, too much!

Loppuraskauden uupumuksessa mua ihan ahdisti ajatus tulevista noin 20 vuodesta. Miten mulla riittää luonne ja jaksaminen kehua piirrustusta joka on oikeesti ei-kovin-hieno? Opettaa moneen kertaan yksinkertasia pikkujuttuja? Tai auttaa vaikka läksyissä kun itelläkin on duunipäivä takana, ruuanlaitto edessä ja treenit ja unet vähissä? Huhhuh! Tuudittauduin kuitenkin ajatukseen, että ehkä se sitten oman lapsen kanssa on eri juttu. Ehkä siihen jotenkin ehtii kasvaa. Ehkä mäkin vielä muutun.

Sieltä omasta takalistosta se yksi vauva sitten kuitenkin vaan muljahti (vaikken oo ihan satavarma tästä vieläkään, ne kätilöt kaivo sen jostain pöytälaatikosta kumminkin!) ja vuorokauden totuttelun jälkeen asiat vaan jotenkin loksahti paikalleen. Mulle ei iskenyt mitään epäluuloa ulkoistunutta otusta kohtaan missään vaiheessa, vaan kaikki kulki jotenkin luonnollisena jatkumona raskausajalle. Ihan samanlainen meidän Tirppa oli jo kohdussakin, joten meillä oli tutustumisaikaa ollut jo ruhtinaallisesti! Muunmuassa vuorokausirytmi sillä on aika samanlainen edelleen, kuin oli mahassakin, alkupäivinä jopa raajojen liikkeistä nukkuessaan mulle tuli jotenkin sellainen tuttu olo, vaikkei ne enää mahassa tuntuneetkaan vaan nyt sen sijaan ne näki silmin. Tyttö on niin isänsä näkönen, ettei erehtyä voi ja käytökseltään taas edelleen ihan kuin mä (oli siis mun mielestä jo masun puolella). Ja neuvolan Täti siis sanoo, että välillä mun ei tarvisi olla niin analyyttinen.

En voi näin parin viikon ikään viime yönä tulleen äitinä myöntää vieläkään itseäni lapsirakkaaksi, en todellakaan. Kaiken rehellisyyden nimissä pitänee tunnustaa, etten varmaan ikinä niin voi tehdäkään! Kuitenkin jo näiden päivien kokemuksella huomaan, kuinka lapsitoleranssi on noussut jo ihan hullusti! Musta on kyllä kiusallista matkustella vankkureiden kanssa bussissa (tekis mieli huudella, että mulla on hei kyllä voimassa oleva bussilippukin laukussa, siinä on kautta ihan maanantaihin asti ladattu ennen synnytystä!), ja vaunujen kanssa muutenkin pyrin väistelemään vaunuttomia ehkä liiankin kanssa. Manducan aikakin koittaa kyllä, kunhan ilmat viilenee, mutta tulen mä vaunuillakin toimeen. Eihän tää vaunuvaihe mikään pitkä kuitenkaan ole, jos koko elämää ajattelee. Ehkä ne muutkin väistää, eikä kaikki katso samalla pahalla silmällä, kuin mä!

Kertaakaan vielä mulla ei ole käynyt pinna edes lähellä mitään rajaa (toisin kuin niin usein raskausaikana, uhhuh). Näin vastasyntynyt on niin helppo, vaikka tottakai hoitamishommissa on sitten ihan eri haasteet mitä vähänkään isommalla. Lukioikäsenä käydyn MLL:n kurssin jälkeen tein kyllä pari vuotta aika tiiviisti keikkaa tutuille ja liiton kautta tuntemattomille ja enimmäkseen juuri aika pienille lapsille. Yleensä nuo hoitotädille jätettävät kuitenkin ovat jo vähintään yli puolivuotiaita. Hyvin kuitenkin perusjutut muistui mieleen jo raskausaikana ja tottakai lukemalla oppii aina. Lapsenvahtiajoistakin kun kuitenkin on vierähtänyt se kymmenisen vuotta! Vaikka vaipan- tai vaatteenvaihto, puklaus ja vauvaleikit on tuttu juttu en kuitenkaan ennen omaa Tirppaa ollut esimerkiksi kenenkään napatynkään koskenut tai kestovaippaa vaihtanut. Lisäksi lapsenvahtina vieraan lapsen kanssa oli aina vähän painetta, enkä ikinä älyttömästi noista keikoista nauttinut (paitsi tutuimpien ja helpoimpien kanssa), joten raha oli suurin motiivi hommalle. Nyt oman ipanan kanssa (ehkä iänkin myötä) meno on rennompaa ja arkisista toistuvista askareista voi jopa nautiskella. Saa nähdä mitä haasteita ikäkuukaudet vauvavuoden myötä tuo tullessaan ja miten niistä selviän, mutta onhan niihin tässä yhtälailla aikaa kypsyä, kuin koko vauvaankin oli raskausaika!

Raskausaikana en oikein ymmärtänyt näitä "ei saa koskea mahaan" -juttuja ollenkaan! Mulla tasan yksi ihminen hipelsi (juopuneena) turhan läheisesti, mutta se sallittiin hänelle ja muuten säilyin neitseellisenä. Jopa oma äiti kysyi lupaa ennen kosketusta! En myöskään ole kokenut imetyksen myötä tuuttieni tai niiden voinnin muuttuneen yleiseksi omaisuudeksi. Toki "miten sulta on tullu maitoa" -kysymys on kuulunut melkein joka suusta, mutta se taas ei rinnuspuoleen sinällään mun mielestä liity sen enempää kuin puklu- tai kakkajututkaan. Eli sama linja on jatkunut muidenkin tietojen ja neuvojen suhteen. Voi tietysti olla, että olen normaalia onnekkaampi läheisten suhteen, mutta mä oon saanut ainoastaan kommentteja ja vinkkejä joista on ollut hyötyä tai iloa tai joita olin jo itsekin ajatellut. Tai sitten oon vaan itse normaalia paksunahkasempi! :D Ja onhan neuvo aina neuvo: hyvällä tarkoitettu ja sisältää jotain tietoa tai jopa kokemusta. Sellasestahan voi kokemattomalle olla jopa hyötyä!

Pari itseäni järkyttävää yllätystä mun on kuitenkin paljastettava lopuksi:

Napatyngän hoidon olin raskausaikana visusti testamentannut miehen tehtäväksi. En ees ottanut selvää miten se tehdään, koska niin päättänyt olin asianlaidan. Kuitenkin kotona jo varmaan ekan vaipanvaihdon yhteydessä olin sitä venyttelemässä ja mies karkasi kauemmas katsomasta! Ei se ole yhtään ällöä, vaan ihan niinkuin omaa haavaansa hoitaisi!

Muut eritteet on saaneet saman yhtä luonnollisen aseman. Aikoinaan kuulosti niin nuhjuiselta jossain kakka-puklu-maito-vaatteissa kulkevien äitien elämä, että toivoi vaan itse säilyvän vauva-ajasta kohtalaisen puhtoisena. Nyt ei pukluilla ja ulosteilla oo mitään väliä, eihän ne edes haise! Isompia maitovahinkoja sitä nyt joutuu sentään välttelemään, koska lattialla lätäköt kerää karmeet kissankarvapallot puoleensa ja multa puuttuu kilpailijat tästä mun personal wet t-shirt contestista... Frendien tissimaitojutunkin mies jo epähuomiossa kokeili! Maistuu kuulemma vedeltä yksi tippa.

Ja aah! Vauvat tuoksuu hyvältä! Omnom! En ois ikinä uskonut! Toista raukkaparkaa, kun mulla ainakin palais käpy jos joku nuuhkis mun päälakea jatkuvasti.

Projekti kestovaippa III: Vaippamania returns

Joo. Tää on siis siistitty yökäyttöä varten eilen illalla:

Siinähän tuo olennainen näkyy. Mies on vaihtanut päälle ehkä 3-5 kestovaippaa, mutta muuten saa toistaiseksi jos on pakko käyttää kertakäyttöjä ihan kotonakin. Mä oon ihan hurahtanut edelleen. Vaikkakin täytyy myöntää, että moni asia on muuttunut jo nyt.

Isosta tulokkaasta on tälläkin elämän osa-alueella ollut silkkaa hyötyä! Kuvastakin ehkä havaitsee, että suurelta osin taskuvaipoilla JO alle pariviikkoisena Tirppa menee!! Ne on noita värikkäitä siis.

Imse Vimsen sisävaipat ja kuoret kävisi toki edelleen, mutta itse en tykkää niistä, koska märkänä ilman kuivaliinoilla pelleilyä ovat tosi ikävän tuntuisia (märkä flanelli, haloo?) ja noista tulee tyttöparan haaroväliin ihan mieletön paketti (jo ilman lisäimua). Unia jos tahtoo pidempään Flanelleteissa ottaa, täytyy tunkea tuonne vaipan sisään (läpän alle) vielä lisäimuakin, joten meritähtiasento on taattu! Niinpä Flanelletet ovatkin tänäaamuna päätyneet vielä liian isoiksi havaittujen taskuvaippojen kavereina "hylkiölaatikkoon":

Ylläriseuraajiksi kotikäytössä ovatkin nousseet Bambinon sisävaipat kuorineen! Ne on periaatteessa ihan vastaavia kun edelleäkuvatut Imse Vimset, mutta "karkeaa" puuvillamatskua, taitellaan pötköksi (tai miten haluaa) ja kuori päälle. Imuteho on ihan super tuolla omalla imulla pelkästään ja ei tuu tosiaan niin tönkkö paketti kuin Imseistä! Ne siis kaivettiin muutaman testailun jälkeen puolestaan esiin hylkylaatikosta ja ovat nyt ahkerassa kotikäytössä.

Bambinoiden suositus on 5-7 kiloiselle ja niin on esimerkiksi äitiyspakkauksen vihreän Muksut -taskuvaipankin, mutta rohkeiden riskikokeiluiden jälkeen liinavaatteet säily kuivina, eli uskallan ehkä mainostaa, että meidän 4,5-kiloselle passaavat myös. Taskuvaipoissa tuo reisistä tarpeeksi kireälle saaminen riippuu todellakin näemmä mallista! En tiiä oonko mä jotenkin erityisen pro tarrojen ja neppien kanssa kikkailussa, mutta tässä vaiheessa alkas kuitenkin näyttää siltä, että taskuvaipoilla pärjäillään jo kokonaan tuosta 1 kuukauden iästä eteenpäin.

Babylandin taskuvaipat saa noista "halpiksista" kaikkein reisikireimmälle, joten niitä tuli jo hommattua lisää reissuvaipoiksi nykyhätään. Eli kotona Bambinot, ulkoillessa (kotona valmiiksi imuosilla ladatut) taskut. Joitakin all-in-oneja on myös käytössä satunnaisesti sillon kun huvittaa.

Myös S-koon Fuzzi Bunzit alkaa toimia jo pikkuhiljaa, kunhan ei oo yhtään käytön aiheuttamaa löysyyttä reisikuminauhoissa. Niitäkin oon tässä jo metsästelly aamupäikkärien tunteina nettikirppiksiltä ahkerasti! Ainakin saa taskuvaipat mahdollisimman pitkän käyttöiän meidän Tirpalla, kun heti kaikkein kireimmillä mahdollisilla säädöillä pääsevät tositoimiin. Imse Vimset sen sijaan olisi aika kypsää kauraa jo kierrättää eteenpäin, mutta ehkä ne kannattaa vielä säästää, koska arvokin saattaa "nousta" jos niitä ei enää kohta kierrossa ole yhtä paljon kun tällä hetkellä. Eikä sitä ikinä tiedä jos itse tai joku läheinen vielä joku lähivuosi pyöräyttää oikeesti pienikokoisen vauvan! :D

Sappisaippua tuli heti ekoista vaipoista asti tarpeeseen, koska nuo Imsen Flanelletet ovat myös melkoisia tahrankerääjiä! Samoin vaaleat harsot. Hyvin irtosi kuitenkin pelkällä sappiksella ja 60 asteen pesulla, vaikka keittopesuakin jo harkitsin. Taskuvaippojen fleecet sen sijaan puhdistuu 60-asteisessa vaippa-liinavaate-pesussa helposti valkoisiksi ilman kikkoja. Myös Babylandit olen pyykännyt 60 asteessa, vaikka ohjelämpö oliskin vaan 40. 40:ssä jää nimittäin keltaset jäljet helposti kakittuihin versioihin! Kynsiharjalla harjaan ja putsaan tuoreeltaan isommat hädät pois, pyykkikorin reunalla saavat noin päivän ajan kuivahtaa ja nahkeina tipautan koriin ilmavasti. Noin kolmen päivän välein ovat koneeseen päässeet ja minkäänlaista häiritsevää hajuhaittaa noista ei ole siunaantunut! (Ja kaikki kikkakonstit, etikka, sooda ja teepuuöljy on vielä kokeilematta!) Kauheempi haitta se kertakäyttövaippapussin avaaminen on, hyi yrjö!!!

Hyvin siis lähtenyt meillä vessajutut pelittämään kaikin puolin! Pottaankin ja lavuaariinkin ja hoitikselle ja sen eteen on saatu jo monet hädät houkuteltua (vaikka mies ei siihenkään oo vielä lämmennyt). Muutamilta aiemmilta "hullu-kommentoijilta" oon jo saanut varovaisia "no tuleehan noi varmaan halvemmiksi" -huomautuksia!!! \,,/

Raskausajasta vielä nauttiville tuleville kestoilijoille vinkkaan, että enemmän on tässä asiassa enemmän. Jos haaveilee täyspäiväisestä kestovaippojen pyörityksestä, vaippoja ei oikeestaan voi olla liikaa. Tai ehkä tietyssä pisteessä voi, mutta sitä pistettä tuskin ihan helposti ohittaa. Jos joutuisin kikkastelemaan ja aikatauluttamaan pesujen, kuivumisten, parhaiten sopivien vaippojen ja muun välillä, niin ei tää olis näin kivaa! Nyt kun ei oo mikään hätä pyykinpesuun, vaikka ois kiireinenkin päivä tänään sekä huomenna, eikä tarvi heti pyykkinarulta riipiä vaippoja heti kuivahdettua mukaan reissuun niin hyvä on tullut!

Varsinaista kuuluisaa "yövaipatusta" ei ole kokeiltu vielä, koska meillä ei tällä hetkellä hirveen tarkat vuorokausirytmit oo muutenkaan. Kakkavaipat vaihdetaan öisinkin, ja oikeestaan maksimissaan yksi yösyöttö on menty ilman vaipanvaihtoa ees öisin. Taskuvaippaanhan voi tosin melko rajattomasti tunkea imevää materiaalia, eli ei sinällään olisi ongelma, vaikkea Tirppa vaipanvaihtoa varten heräisikään öisin. Niin kauan kun yöt tajuaa siinä määrin, ettei meidän seurustelemaan tarvi ryhtyä, niin ei tuosta vaipanvaihdosta haittaa ole. Ja. Käynhän. Mä. Itsekin. Yöllä. Vessassa. Housut kuivina. Miksi kieltäisin sen vauvalta jonkun vuorokausirytmin varjolla?

Pakollinen hellevauvakuva vielä loppuun. Pahoittelut ei-vaippa-friikeille tästä postauksesta! (Yritin kyllä vaikeimpia termejä ja kohtia avata ummikollekin parhaan hoksauskykyni mukaan...)

32 syytä synnyttää

1. Saa vauvan.
2. Löytää itsestään uuden puolen.
3. Pääsee opettelemaan ihan mielettömät määrät uutta.
4. Kaikki vauvatarvikehankinnat pääsee käyttöön.
5. Paino ei nouse enää ja ei joudu punnitukseen joka viikko.
6. Paino laskee.
7. Saa omat kauniit nilkat ja jalkapöydät takaisin fanttijalkojen tilalle.

Mulla turvotti vaan vähän ja vasta kun pää kiinnittyi!

8. Huomaa että hiukset olikin luonnostaan kiharat.
9. Ei ole maailmanloppu jos Renniet jää laukusta, vaan sitä ei edes huomaa.
10. Öisin ei tarvitse syödä sokeri-rennieitä hampaidenpesun jälkeen, eikä muulloinkaan.
11. Öisin ei tarvitse nousta vessaan vähintään kolmea ja enintään kolmeakymmentä kertaa.
12. Jos nousee, saa inhimillisessä ajassa (max. 15 min) uudestaan itsensä uneen.
13. Saa syödä maksalaatikkoa.
14. Sen sijaan, että yhä useampi kauhea rytky joutaa liian pienenä kaapin ylähyllylle, sieltä saa kaivella kivoja vaatteita taas takaisin käyttöön.
15. Saa housut, sukat, kengät jalkaan jopa seisoaltaan.
16. Kissojen ruoka- ja vesikupin saa asetettua lattialle tipautuksen tai heittämisen asemasta.
17. Se järjetön makeanhimo helpottaa.
18. Kalan kanssa saa kuivaa valkkaria.
19. Lattialle putoavat asiat voi nostaa ilman tukea ja tuskaa.
20. Lattialle putoavat siivottavat asiat saa pyyhittyä tai pestyä ilman polvistumista lattialle.
21. Voi juosta bussiin.
22. Voi kävellä kymmenen kilometriä, ja siinä ei mene koko päivää tai tarvita kymmentä vessapysähdystä.
23. Halaaminen on intiimimpää.
24. "Eikö se nyt vieläkään" muuttuu "Voi kun se on pieneksi".
25. Voi istua puolimakaavasti tai maata selällään ja mahallaan.
26. Voi kääntää kylkeä ilman käsiä ja maha ei jää selkäpuolelle.
27. Nenä ei ole enää 24/7 tukossa (suihkeista ja antihistamiineista piittaamatta).
28. Pääsee vihdoin tositoimiin sen rintapumppuvekottimen kanssa, eikä tarvi pelätä supistuksia.
29. Ikenet ei vuoda verta joka hammaslankauksella.
30. Tietää edes millainen yksi maailman synnytyksistä on.
31. Seuraava synnytys on tilastollisesti sitä puolet lyhyempi.
32. On joku jolle lukea ääneen.

Kadonneen maksalaatikon arvoitus - synnytyskertomus

Perjantai 26.7.

Loppuraskaudesta koko unirytmi oli aika pahasti sekaisin. Perjantaina viikoilla 41+5 mulla oli yliaikakontrolli Kättärillä aamulla kello 9.00. Koko illan ja yön pyörin sängyssä, ja uni ei tullut ennen kuin joskus neljän aikaan yöllä. Herätyskello soi siis tosta muutaman tunnin päästä seitsemältä, että ehdin sompailemaan bussilla poliklinikalle. Kontrollissa oli kaikki kunnossa ja käynnistystä suunniteltiin seuraavalle maanantaille. Sydänkäyriä otettiin kuitenkin normaalia pidempään kahteen otteeseen, koska ne pysyttelivät liian tasaisina. Ei auttanut, että sanoin mahassa nukuttavan tähän aikaan aamusta. Aika kurjissa tunnelmissa pääsin lopulta lähtemään keskustaa kohti, kun lannistuneena aattelin, ettei mitään tule viikonloppuna tapahtumaan.

Kävin Hesburgerissa ruisleivällä ja aamukahvilla, kun aamiainenkin oli jäänyt väsyherätyksen takia väliin, ja kiertelin keskustassa hetkisen. Miehen kanssa ajateltiin lounasta jossakin, ja tulin kotiin ihan rättiväsyneenä ja pahantuulisena hetkeksi huilaamaan ja suremaan, ennen kuin lähdettiin takasin keskustaan. Keskustassa kuljeskeltiin hetki miettien mitä syödä, ja käveleminen oli aivan uskomattoman vaivalloista ja hidasta. Vauva tunki päätään lantioon voimakkaammin kuin koskaan aiemmin. Päädyttiin New Bamboo Centeriin kiinalaiselle lounaalle ja siellä alkoi  aavistuksen alamahaa jomotella. En kuitenkaan elätellyt sen kummempia uskomuksia, vaikka toiveita tietysti senkin edestä. Näytin miehellekin Kättärin käynnistysohje-lappua jo aavistuksen asiaan suvaitsevammin suhtautuen.

Ravintolasta käveltiin (keinuttelin hitaasti) Kampin Bruuveriin, jossa luettiin nopeasti päivän lehdet. Kuukautismainen jomotus mahalla kyllä voimistui, muttei silti sen kummemmaksi kuin mitä ennenkin oli ollut. Pienten epäilyttävien tuntemusten myötä suuntasin vessaan tarkastukselle ja löysin juuri sen miltä oli tuntunutkin: limatulppaa oli alkanut irrota hiljakseen! Tulin vessakopista varmaan aivan totaaliepäuskoinen ja iloinen ilme kasvoillani ulos. Kerroin miehelle mitä kävi, sekä ettei se välttämättä tarkoita vielä mitään, mutta aloin oikeastaan itse salaa mielessä samalla valmistautua lähtöön lähiaikoina.

Käytiin vielä Kampin ruokakaupassa ja kassalle suunnatessa iski ensimmäistä kertaa alavatsan jomotus sen verran alkaen ja loppuen aaltomaisesti, muuttaen samalla kävelyn aivan jalkojen paikallaan steppailuksi, että päättelin moisen viimein olleen Sellainen Supistus. Samalla totesin kivun aaltoilleen jo aiemminkin, mutta lievempänä. Kotiin päästiin bussimatka kuitenkin vailla vastaavia tuntemuksia. Tutussa ympäristössä aloinkin sitten eri keinoin kannustaa supistuksia jatkumaan. Siivoilin, istuin tietokoneella pomputellen jumppapallolla, kävin kylvyssä ja huikean pitkällä 20 minuutin kävelyllä. Alavatsakipuaaltoja tulikin vaihtelevalla voimakkuudella ja erilaisin välein pitkin iltaa, kunnes ennen puolta yötä asetuttiin sänkysohvalle leffaa katselemaan ajatuksissa yöunet.

Lauantai 27.7.

Leffan pyöriessä kivut kuitenkin säännöllistyivät ja tihentyivät siinä määrin, että aloin vilkuilemaan kännykän digikellosta kuinka usein niitä ehkä olisi voinut tulla. Helposti kivun kesti, ja keskityinkin rauhassa vain hengittämään ja rentoutumaan aaltoja läpi. Yritin harjoitella mielessä miten kestää tulevia, kipeämpiä supistuksia. Aivan kuten neuvotaan, rentoutuessa kipu ei tuntunut niin pahalta, mutta vaistonvaraisesti lihasjännityksellä supistuksen tullessa pisti herkästi hanttiin. Rentouteen joutui jo tuossa vaiheessa todella keskittymään. Puolelta öin otin kännykkään ladatun Contraction timerin käsille ja aloin painella startteja ja stoppeja kuinka suurin piirtein olisin tuntenut supistusten alut ja loput. Supistus alkoi aina hyvin pikkuhiljaa, voimistuen lopulta ja loppui hivenen pätkien, joten aivan täsmälleen selkeitä alkuja ja loppuja oli vaikea arvioida. Hyvin osuivat kuitenkin aikatuntumani oikeaan, sillä reilun tunnin ajastuksen jälkeen supistukset tulivat hyvin varman päälle ajastettunakin jo 7 minuutin välein ja kestivät noin 50 sekuntia. Synnytys oli siis käynnissä!

Kävin suihkussa helpottamassa tuntuja ja pidin taukoa kellotuksesta. Samalla linjalla jatkettiin kuitenkin sielläkin. Suihkussa oli oikeastaan aivan yhtä helppoa tai vaikeaa olla kuin muutoinkin. Pystyasennot tuntuivat paremmilta kuin makailu, pieni liikehdintä supistuksen aikaan helpotti. Tulin vielä takaisin sängylle, mutta hyvin nopeasti pienen köhäisyn seurauksena aika tarkalleen puoli kahdelta tunsin ponnistuksen myötä jotakin nestemäistä olevan tuloillaan ulos. 

Olin hieman miettinyt, että tällaisilla supistuksilla paine saattaisi hyvin rikkoa kalvot, etenkin kun limatulppa oli lähtenyt irtoamaan merkiksi siitä, että kohdunsuu oli jo raollaan. Ehdin siis ihan hitaasti rauhassa nousta istumaan sängyn reunalle ja siitä seisomaan, ja vasta hetken seisomisen jälkeen lorinat alkoivat. Jonkin aikaa seisoin paikoillaan telkkarin ja sängyn välissä, ja Miehen ihmettelyihin tätä kohtaan sanoin vaan että vedet meni. Kävelin eteisen läpi vessaan loristellen ja vielä vessanpönttöönkin taisi jotakin riittää. Mies siivosi vanan isolla pyyhkeellä. Vesi oli täysin väritöntä ja hajutonta meidän kummankin silmissä ja housuistakin multa löytyi vaan kinahitusia.

Mies aloitti oman alkushokkinsa muka katsomalla vielä sitä leffaa ja koitti saada muakin lepäämään. Itse kellotin taas väliin muutaman supistuksen odotellen, josko kalvojen puhkeaminen saisi niihin tehoa ja vauhtia. Saikin ehkä pikkuhiljaa aavistuksen, mutta aivan välittömästi tuota eroa ei havainnut. Soitin Kätilöopiston päivystykseen ja sieltä neuvottiin juuri se mitä oli odotettavissakin. Kotona saa rauhassa kärvistellä niin kauan kuin pystyy, parasetamolia voi ottaa gramman ja suihku auttaa, mutta tervetuloa näytille kun siltä tuntuu. Kävin siis suihkussa, otin Paramaxit, pyörittelin pallolla ja puolikontallaan ja seisoaltaan. Mies muka jatkoi leffaa, mutta alkoi myös kanssani varmistella mukaanotettavia kasseihin.
Kivut kesti hyvin vielä ilman ääntä, vaikka lihasten rentouttaminen alkoi olla jo vaikeaa. Jokainen supistus oli kuitenkin aina vähän edellistä voimakkaampi, joten aloin miettiä taksimatkan sujumista ja ylipäänsä liikkumisen vaikeutumista. Soitin vielä erikseen Kättärin synnytysosasto 4:lle, kerroin samat kuin aiemmin ja sovittiin että voin tulla vaikka hetikin jos tuntuu siltä. Supistuksen tullessa en enää pystynyt puhumaan tai juuri kuuntelemaankaan puhelinta. Toisessa päässä taisi muuten olla "Kättärin kuuluisa mieskätilö"! Kotoa lähdettiin kohta puhelun jälkeen, jo noin neljän aikaan, koska hetken päästä olisi saattanut viikonloppuyön kunniaksi alkaa taksiruuhka baarista kotiutuvien takia. Jälkiviisaana olisin kuitenkin sinnitellyt vielä ainakin tunnin tai kaksi kotona, esimerkiksi tuon baariruuhkan yli, saanut supistuksille enemmän tehoa vaikka siellä suihkussa, ja todellakin lähtenyt vasta kun tuntuu ettei sillä hetkellä kestä enää. Nyt nimittäin hieman ennakoin peläten turhaan automatkaa, joka lopulta kesti vain 12 minuuttia ja 3 supistusta. Eikä autossa istuminen edes ollut niin epämukavaa kuin olin etukäteen kuvitellut. Pahin hetki oli kurvata pyöräilystadionin kohdalla pienemmälle tielle, kun juuri sattui supistushuippu käännöksen kohdalle ja nuori herraskuskikin taisi juuri kiihdyttää.

Mies ja kuski juttelivat hiljakseen jotain koko matkan, ja supistusten välissä mulla olisi päässä ollut välillä kommentti sinne ja toinen tänne, mutta olin kuitenkin hiljaa ja säästelin voimia. Oli kaunista klassisesti saapua Kätilöopiston liukuovista synnyttämään kesäyön hämärästä kotoisiin laitossähkövaloihin! Noustiin hissillä neljänteen, pientä vitsiä heitettiin hissimatkallakin, ja kaksi ehkä tauolle suuntaavaa kätilöä (joista toinen se mies!) päästivät lähtiessään meidän osastolle sisään. Muutama kätilö istui kansliassa ja ilmeisesti meidän keissi oli jo "jaettu" soittaessa jonkun vastuulle, koska yksi kätilöistä sitten tuli reippaasti ja iloisesti meitä vastaanottamaan. Taksista ylös olin päässyt helposti, joten turautimpa heti tutustumiseksi supistuksen siinä kanslian edessä kätilön alkaessa kysellä esitietoja.

(Kätilöopisto)

Sairaalaan meidät kirjataan aamuyöllä 04.28 ja olen sormelle auki. Mahassa on liikettä ollut pitkin yötä, mutta perinteisesti aamua kohti hiljenee. Ensin pääsemme tarkkailuhuoneeseen, jossa mahan päältä otetaan sydänkäyrää ikuisuus. Yritän sekä kylkimakuulla että keinutuolissa sinnitellä parhaani mukaan, mutta asentojen rajoitus tuntuu tuskaiselta silti. Jos liikkuu liikaa sensorit eivät meinaa vöiden alla pysyä paikallaan. Käyrä siis on (tänäkin aamuna) kätilöiden mielestä liian tasaista, eli niukkavaihteluista ja siksi saamme jäädä suoriltaan sairaalaan ja pääsemme synnytyssalin puolelle, vaikka synnytys ei tarpeeksi pitkällä vielä olekaan. Tavallaan tämä on onni, koska olen jo tässä vaiheessa niin väsynyt, että kurjaa olisi joutua taksiramppaamaan edes takaisin. Toisaalta taas vaikkapa vain pieni kävely sairaalan lähimaisemissa olisi voinut edistää avautumista.

Vessakäynnin jälkeen pääsemme siis synnytyssalin puolelle. Aamuseitsemän jälkeen tarkastuksessa kohdunsuun tilanne on sama kuin sairaalaan tullessa. Pysyttelen pystyssä, asennon etsiminen on aivan mahdottoman tuntuista ja vaihdankin asentoa tiuhaan ja kokeillen ja hakien. Istuessa pallon päällä kohdunsuuta painaa niin voimalla, että lihasten rentoutus on vaikeaa ilman supistuskipuakin, seisoessa etunojassa on hyvä pyöritellä lantiota, mutta väsyy nopeasti. Vaihtelen siis kaikkea mahdollista lattian, pallon ja sängyn väliä missä vain on hetken kerrallaan hyvä olla. Piuhat mahakäyrissä rajoittavat liikkumatilan sänkyyn ja sängyn laitteiden puoleiselle puolelle. Apuna meillä on kuumavesipullo, joka ei kyllä auta mitään, jumppapallo, joka on liian pieni ja matala, sänky, tyynyt ja säkkituoli. Mies auttaa asentojen etsimisessä ja tyynyjen kasaamisessa ja sinnittelee nipin napin hereillä. Puoli yhdeksältä jumitetaan silti samassa yhdessä sentissä ja pyydän kipupiikin mielessä hetken lepo tai jopa unet, josko koko edistyminen olisikin siitä kiinni. Oxanest pistetään tasan yhdeksältä ja Mies lähtee neulakammossa hakemaan kahvia kanttiinista.

Vaikutus alkaa hiljakseen ja tuo hyvän olon. Mies viipyy reissullaan, on nukahtanut vahingossa tukihenkilöiden olohuoneen sohvalle, mutta herää onneksi nopeasti. Kätilö on kyllä kanssani aika paljon huomatessaan että olen huoneessa yksin. Kaikkia kipuja Oxanest ei tosiaankaan vie, mutta höllentää supistusten voimakkaimpia piikkejä ja tekee näin niistä helpommin kestettäviä, ei niin kuluttavia. Suurin apu on rentoutuksessa ja opioidihuppelin onnessa. Olin etukäteen pelännyt pahoinvointia, mutta sellaista ei näy eikä kuulu. Unta piikin turvin on myöskään mahdoton kuvitella saavansa, vaikka yritän lepäillä. Ennen kymmentä kätilö päättää tehdä lapsivesitestin, joka näyttääkin yllättäen negatiivista! Meidät siirretään salista "oikeiden synnyttäjien" alta saman kerroksen "tavisosastolle". Tuo pirun testi onkin tietynlainen major failure, vaikka ei siitä loppupeleissä erityistä haittaakaan ole. Päinvastoin, koska osastojen vaihtelujen vuoksi päädymme lopulta synnyttämään paremmalle synnytysosastolle ja saan syötyä pienen lounaan! Meiltä kyllä kovasti kuulustellaan nyt "vesien menoksi" muuttuneesta vesien menosta, mutta kaikki luottavat sokeasti testiin, eivätkä meidän tulvatarinaamme. Hieman pöllämystyneenä siirrymme toiselle osastolle.

Odotamme aamukymmeneltä uuden osaston ruokailutilassa pitkät 45 minuuttia huoneen siivousta, supistukset tulevat edelleen neljän minuutin välein ja kipupiikin vaikutus alkaa haihtua. Mies istuu ja tsemppaa hereillä, mutta itse kivuliaana seisoskelen mielummin. Ennen yhtätoista meille esitellään osasto ja pääsemme huoneeseen. Hätäännyn, koska luulen että minut on tuotu vain säilöön osastolle odottamaan maanantaista käynnistystä. Jo tuon hetkisillä valvomisilla olen täysin zombi, supistukset on jatkuneet kohta kellon ympäri ja kätilömme on nuori tyttö, jolta saan supistusulinoihini gramman panadolia avuksi. Tavisosastolla tosiaan aloitan myös äänenkäytön, ulinat, voihkeet ja narinat supistusten aikana, ja  kumma kyllä, klassinen väittämä synnytyksen edetessä korkeista äänistä matalampiin siirtymisestä tuntuu ainakin itseni kohdalla pitävän paikkansa.

Makaamme tunnin ajan lusikassa sängyssä ja Mies saa vähän nukuttua. Välissä käyn lounasaikaan ruokasalissa närppimässä karjanlanpaistiannoksesta muutaman perunan- ja lihanpalasen. Synnytyssalissa en olisi saanut mitään kiinteää ruokaa. Olemme ikkunapaikalla, ja ulkona on kirkas ja kuuma päivä. Huoneen toisessa päässä on englantia hoitajille puhuva nainen, jonka Mies näkee myöhemmin synnytyksen jälkeen kanssamme samalla lapsivuodeosastolla. Puolelta päivin väsähdän täysin, itken supistusten välit ja valitan supistukset läpi. Kätilö suostuu tekemään tarkistuksen ja olen auennut neljään senttiin. Sängylle lorahtaa myös kirkasta vuotoa, jonka alkuperästä ei ole tietoa. Silti kätilölle ei tule mieleen tehdä uutta lapsivesitestiä. Pääsemme takaisin synnytysosastolle ja saliin, matkalla mitataan kuume, joka on kuumeisesta olosta huolimatta 36,4. Aiemmin otetussa verikokeessa valkosolut ovat kuitenkin olleet koholla. Kuumeinen olo jatkuu vielä synnytyksen jälkeenkin noin vuorokauden.

Yhdeltä siirrymme kerrosta ylemmäs vitoseen "Haikaranpesä-osastolle", koska neljännen kerroksen saleissa on ruuhkaisempaa. Siellä heti ensimmäisen supistuksen iskiessä ensimmäistä kertaa kätilö tsemppaa, kehottaa hengittämään ja rentoutumaan ja antautumaan supistukselle koko ajan. Tästä eteenpäin, uutta oppineena Mieskin alkaa hokea samaa joka supistuksella aina ponnistusvaiheeseen asti. Ei siis sentään mitään antautumisia, mutta niitä hengittämisohjeita. Pääseen taas jumppapallolle ja saan alkaa harjoitella kaasumaskin käyttöä. Alkuun pelkään pahoinvointia kaasustakin, joten aloitan varovasti, pikkuhiljaa rohkaistuen. Käyrävyöt kiinnitetään mahalle ja pääsemme katselemaan päivän myötä vilkastunutta sykettä ja supistuskäyrää. Kätilö yrittää pistää katetrin vasempaan kämmenselkääni, muttei onnistu. Pistokohta kirvelee hetken niin paljon, että kipu on pahempi kuin yksi supistuksista. Naurankin tämän olevan tehokas kivunlievityskeino. Oikean käden pistos onnistuu joten kuten ja ensimmäinen antibiootti laitetaan tippumaan vesien menon "epäilyn" vuoksi.

Kahdelta kätilöillä on vaihtunut vuoro ja siitä parikymmentä minuuttia myöhemmin uusi kätilö tulee edellisen kanssa tervehtimään meitä. Ölisen kesken supistuksen kaasumaskiin tervehdyksen. Supistukset tulevat turhan harvoin edistymisen kannalta, noin 8 minuutin välein, mutta toisaalta ne kestää kaasun kanssa kohtalaisen hyvin. Juttelen miehen kanssa supistusten välit, koitan juoda paljon. Juon puoli litraa Gatoradea, sen jälkeen samasta pullosta puoli litraa vettä, toisen Gatoraden, taas vedet perään ja niin edelleen. Kaasu ei tuo iloista tai humalaista oloa, mutta sen verran pöpperöisen, että kivut kestää helpommin. Varmasti myös hengitykseen keskittyminen helpottaa kehoa ottamaan krampit vastaan. Joka supistus ennakoi tuloaan pikkuhiljaa, otan varovasti ensimmäisen kaasuhönkäisyn ja heti kun varmuudella tunnen supistuksen tulon, vedän kaasuhönkäyksiä kunnolla muutaman, välissä puhallan uloshengityksen maskiin. Varsinainen helpotus tuleekin oikeastaan vasta kun maskin ottaa pois kasvoilta, hengittää normaalisti huoneilmaa ja pökerrysolo iskee kunnolla. Neljään mennessä ongelmaksi muodostuukin supistusten pituus. En uskalla kaasua hönkiä viittä henkäisyä pidempään putkeen, että pysyn esimerkiksi pallon päällä pökerrykseltä, mutta tuo viisi ei enää riitä koko supistuksen ajaksi, vaan loppuvaiheen vaikertelen ääneen vaikka oikeastaan tekisi mieli huutaa. Kohdunsuulla ei ole neljästä sentistä edistytty juurikaan, joten sovin kätilön kanssa kalvojen puhkaisusta vauhditusmielessä ja sitä ennen pistettävästä epiduraalista. Selkäpiikkiä aletaan valmistella, pystyn sinnittelemään kaasulla noin 15 minuuttia, joten ajoitus on loistava.

Puoli viiden aikaan nuori ulkomaalaisittain puhuva mieslääkäri tulee epiduraloimaan mua. Mies lähtee pistoksia karkuun ja vie mun eväsmaksalaatikon tukihenkilöiden jääkaappiin. Kaikki menee aivan loistavasti, vaikka vähän jännitänkin. Koko synnytyksen ajan olen myös tärissyt kuin palellen, vaikka mulla on kuuma. Köyristän poikittain sängyllä istuen kaasumaskin kanssa, mutta en tunne edes esipuudutuspiikkien laittamista. Supistusten ajaksi touhut aina keskeytetään, mutta ei operaatio kauaa vie. Epiduraalin laitossa oikeastaan inhottavin vaihe on, kun kätilö puhdistaa selkäni kylmällä puhdistusaineella. Selässä tuntuu ehkä pientä viileää painetta, mutta mitään hermonytkähdyksiä tai sätkähdyksiä en saa, saati sitten kivuntunteita. En myöskään koe taivasta, nirvanaa, kiitä jumalia, enkä vissiin edes lääkäriä, joka suuntaa seuraavan potilaansa luo. Nopeasti, melkeinpä heti supistuskivut hellittävät. Pääsen helposti selälleni pedille ja kalvot puhkaistaan. Odotan jotakin losahdusta tai tulvaa, mutta kätilö toteaa vaan että "arvaa mitä, ei täältä tulee yhtään mitään". Sepäs ei meitä miehen kanssa yllätä yhtään. Vauvan päähän laitetaan nyt tarkempi sykeanturi. Oikeastaan olen vain vähän pettynyt siihen, että nyt edistymiseen ei tulisi vauhtia tällä keinoin. Kätilö kuitenkin jättää meidän tunniksi odottelemaan ja lepäämään, josko supistukset silti ärsytyksestä lisääntyisivät.

Mies lukee lehteä ja lepäilee vatsallaan omalla sängyllään. Yritän nukkua minkä pystyn, mutten pysty, en varmaan haluaisikaan, vaikka järki sanoo että kannattaisi. Kipuja ei ole ollenkaan, mutta koko kroppa on erikoisen tuntuinen ja pää käy liian kierroksilla. Tämän ainoan hetken palelen koko raskauden aikana ja mies sulkee avatut ikkunat, vaikka ulkona olisi varmaan kuumempi ilma kuin salissa. Epiduraali saa valtaisan lääkekutinan mahalla aikaan, jonka raapiminen on ihanan mehevän tuntuista. Juttelemme Miehen kanssa miten kummallista on, että tällä lailla voidaan valikoivasti puuduttaa vain joku tietty kipu pois.

Puoli kuudelta aloitetaan oksitosiinitiputus 15 milliä tunnissa, jotta jotain tapahtuisi. Toinen annos antibioottia laitetaan myös kohta. Istun keinutuolissa, yritän lueskella viikonlopun Ilta-Sanomia, juon vettä, syön banaanijogurtin ja kaksi lasia eri mehukeittoja, välillä käyn vessassa. Iltaseitsemältä supistukset alkavat tulla tarpeeksi usein, eli 3-4 kymmenessä minuutissa, ja ne ovat taas kipeitä. Mies pitää kuumavesipulloa alaselällä, mutten oikein osaa päättää onko siitä apua vai ei. Kahdeksalta kohdunsuulla on vihdoin tapahtunut jotain ja olen puoliauki, viidessä sentissä. Oksitosiinia menee 55 milliä tunnissa ja sovimme että sinnittelen ilokaasulla niin pitkään kuin mahdollista, jotta supistusvauhti pysyisi hyvänä.

Tsemppaamme miehen ja kaasun kanssa tiiraillen supistusmonitoria. Oksitosiinisupistukset alkavat aika puskista verrattuna luonnollisiin, joten kaasunkäyttö on hankalampi ajoittaa. Kutsumme kätilön itsenäisesti huoneeseen, kun huomaamme supistusten tulevan miltei tauotta, enkä ehdi yhtään levähtää niiden välillä. Loppusupistuksista vatsa tuntuu myös uudella tavalla kramppaavalta aiempaan pelkkään kipuun verrattuna. Kätilö laskee oksitosiiniannoksen 35 milliin ja kyselee toiveitani. Toivon ettei episiotomiaa tehtäisi mielellään, vaikka repeämä tulisikin. Toivomme myös perhehuonetta, vaikka sitä olemme toivoneet vähän joka välissä. Supistukset yltyvät ja ilokaasun kanssa alkaa tulla ongelmia. Sinnittelen vielä hetken, mutta supistukset ovat napakoita ja kipeitä, ja ilokaasu alkaa oksettaa liian pitkään hengitettynä. Otan sitä minkä uskallan ja sitten vain valitan loppusupistuksen. Käyn vessassa ja tiheään tulevat supistukset iskevät sielläkin ilman kaasumaskia. Iltavuoron kätilö ruiskuttaa viimeisenä tehtävänään lisäannoksen epiduraalia katetriini. Se ei missään vaiheessa ehdi enää poista kipua kokonaan, ehkä hieman lieventää sitä. Muutaman supistuksen myötä kipukin myös muuttuu erilaiseksi. Alavatsan kramppaavista kipuaalloista päätuntu siirtyy kohdunsuulle paineena, venytyksenä, paljon terävämpänä, repivämpänä ja konkreettisempana kipuna.

Yövuoron kätilö saapuu, kohdunsuu on 8 senttiä auki ja pää laskeutunut hyvin. Vaikka koko synnytyksen ajan tarkastukset ovat selinmakuulle käymisen vuoksi inhottavia, niitä odottaa, koska saa tietää tilanteesta tarkemmin. Nyt edistyminen on siis vauhdittunut hyvin, iltakahdeksasta puoli yhteentoista olen auennut viidestä kahdeksaan senttiä. Saamme varmaan molemmat Miehen kanssa hyvät tsempit päälle ja nousen sängyn viereen pystyyn heti kun puudutuksen makuukaranteeni on ohi. Roikun Miehen kaulassa ja narisen supistuksia läpi. Yritän keinutella lantiota ja avata sitä laskeutumista helpottaakseni. Sykeanturin piuha heiluu jalkojen välissä ja myöhemmin huomaan että se ikäänkuin liikkuu itsestään, ei omista liikkumisistani. Paine voimistuu ja kätilö neuvoo ähkäisemään ponnistustarpeita pois. Se toimii hetken, mutta joudutaan Miehen kanssa kohta soittamaan kellolla, koska tuntuu etten voi pidätellä. Paine tuntuu toki hanurinkin puolella, mutta en kyllä kakkahätään tai ylipäänsä vessahätään tunnetta vertaisi.

23.18 kohdunsuu on tarkastuksessa auennut ja alan kyljelläni ponnistelemaan hiljakseen. Reilun viidentoista minuutin kuluttua kätilö kuitenkin ehdottaa puoli-istuvaa "kauhuasentoa", koska ylemmän jalan kannattelu on väsyneenä raskasta ja kysyn jotakin vaihtoehtoa. Kyljellään siis jalkateräni on supistuksen ja ponnistuksen aikaan kätilön lantiolla, mutta lantion avaamiseksi reittä ja polvea joutuu kannattelemaan todella auki. Puoli kahdentoista jälkeen siirryn puoli-istuvaan ja saan alkaa aktiivisemman ponnistelun tuntemusten mukaan.

Sunnuntai 28.7.

Epiduraalin lisäannos ei tosiaankaan ole vienyt kipuja pois kokonaan, vaan tunnen supistukset selkeästi. Painekipu on valtava ja ensimmäiset työnnöt menevätkin melko varovasti ja kokeillen sattuuko se sitten enemmän. Kun mitään yllättävää ulospoksahdusta ei hetkessä tapahdu, uskallan pikkuhiljaa työntää aina kovempaa ja kovempaa. Alkuun ponnistaminen ei tunnu helpottavan painetta, mutta sitkeästi jatkan joka supistuksella. Hiljalleen käy niin, että supistuksen ensimmäiset ponnistukset joudun aina itse tsemppaamaan ja pungertamaan, mutta kolmas, neljäs ja välillä jopa viides ponnistus tulee jo luonnon sanelemana, pakosti ja kouristuksenomaisesti, eikä niitä pystyisi estämään vaikka välillä hengitys kärsiikin. Oletan, että ensimmäisillä ponnisteluilla pää etenee niin alas, että loput supistukset tuntuvat siksi erilaisilta. Supistus toisensa jälkeen saan päätä ulos, mutta supistusten välissä se vetäytyy takaisin. Ennen viimeisiä ponnistuksia saan kokeilla vauvan päätä. Pään pahka on pehmeä, kuin jokin nestepussi, eikä ollenkaan esimerkiksi luisen tuntuinen.

Mies on takanani vasemmalla ja nojaan häneen. Välillä ponnistuksen jälkeen olen sängyllä aivan sikin sokin miten sattuu ja vain nojaamisen vuoksi kyydissä mukana. Ponnistaessa lähden vaistomaisesti työntämään niskalla päätä ja yläselkää takakenoon, vaikka sen olisi hyvä pysyä leuka rinnassa. Mies tukee päätä siis etunoja-asentoon ja sekä hän että kätilö tsemppaavat suut vaahdossa joka puskulla. Tiukan ponnistuksen aikana myös polvia on vaikea pitää levällään, vaan jalkojakin puristaa vaistomaisesti yhteen. Hiki virtaa aivan valtoimenaan ja yritän juoda vettä supistusten välissä sen minkä saan hyvältä tuntumaan, vaikka jano olisi koko ajan ja suu rutikuiva. Jollakin voimakkaalla supistuksella tuntuisi myös että ulos ponnistuu ihan sitä itseään ja sanon siitä kätilöllekin, joka tosin siveyttään ei vastaa tai kommentoi mitään, joten en edes tiedä sainko mitään siivottavaa missään vaiheessa aikaan vai en.

Kätilö ja Mies asentavat sängyn sivuille mustat kourut jalkatuiksi. Samat kourut, joita olen pitkin päivää kammoissani katsellut synnytyssaleissa ja ihmetellyt kuka eläin tuollaisissa haluaa nykypäivänä synnyttää. Tuet kuitenkin auttavat asennon pitämisessä jolloin siihen ei kulu ylimääräistä energiaa. Ja muutenkin asia alkaa olla aivan se ja sama, kunhan homma jotenkin etenee. Supistukset ja ponnistukset tulevat ja menevät, ja niiden välillä häilyn jossakin tajunnan rajamailla. Havahdun supistuksen jälkeen aina jostakin horroksesta tähän maailmaan. En tiedä olenko nukahtamassa, pyörtymässä vai nyt siinä kuuluisassa synnytysregressiossa. Joidenkin supistusten jälkeen oksettaa. Aina havahtuessani ponnistushorroksestani pelästyn, että pyörryn hetkenä minä hyvänsä. Sillä hetkellä oletan, että tajunnan menetys olisi automaattisesti kärräys leikkaukseen. Jälkikäteen en tiedä olisiko, luultavasti olisin herännyt pienellä virvoittelulla nopeasti jatkamaan.

Supistuksen välissä kysyn kätilöltä nopeuttaisiko episiotomia syntymää varmasti, ja melkein samaan hengenvetoon sanon, että sellaisen saa kyllä nyt sittenkin vapaasti tehdä jos nopeuttaa yhtään. En kuule tai muista mitä kätilö vastaa, mutta muutaman supistuksen jälkeen hän vielä varmistelee minulta, ponnistelun aikana puuduttaa ja seuraavalla ponnistuksella leikkaa. En tunne mitään koko operaatiosta. Olisin ehkä selvinnyt täysin vammoitta koko synnytyksestä ilman episiotomiaa, mutta siitä en ole varma, kuinka paljon pidempään olisin jaksanut ponnistella. Nipsaisun jälken tsemppaan muutamilla supistuksilla kaiken mitä kehosta lähtee. Lihakset kramppaavat vuorotellen ja olen aivan läpimärkä. Jossakin sopivaksi katsomassaan välissä mies saa painaa kutsunappia, jolla saadaan toinen kätilö paikalle. Ajattelen, että lähellä loppua ollaan, mutta en ole varma uskonko ennen kuin sen koen. Aivan parin supistuksen ja niiden ponnistusten jälkeen tunnen lopulta kuinka pää syntyy ja koko toosaa painaa julmetusti kun vauva on hetken jumissa ja kääntyy. Valitan ääneen, vaikka mielessä on myös helpotusta. Sen jälkeen kätilön ohjaamana olkapäät syntyvät vuorotellen lyhyillä, hallitsemillani ponnistuksilla. Päälle vielä viimeinen iso ponnistus ja vartalo hulahtaa ulos, vaikka sitä en heti tajuakaan, koska tuntuma on enemmänkin vetinen kuin kiinteä. Aivan kuin kokonainen valtameri huljahtaisi sisältäni sängylle. Itse näen kuitenkin kun kätilö nostaa sinertävän vauvan ylemmäs ja olo on järjettömän epätodellinen. Se on niin ison näköinen! Pieni huilaushetki menee aivan udussa. Anturi ilmeisesti irrotetaan vauvasta, hänet pyyhitään ja annetaan minulle. Katson vauvasta lähtevää napanuoraa ja asettelen sen kätilön kanssa paremmin mahalleni kun otan lapsen vasemmalle rinnalle lepäämään. Saan oksitosiinipiikin, mitä en edes huomaa ja totean tytön saaneen Miehen kettusilmät. Niillä se tihrustaa minuun päin ja samaan aikaan olen sekä väsyneempi että voimaantuneempi kuin ikinä ennen.

Istukka syntyy noin parinkymmenen minuutin päästä. Koko synnytyksen aikana voimakkainta kipua koen kun kätilö painaa mahan päältä kohtua, jotta se supistaisi istukkaa irti ja toisen kerran, jolloin istukka irtoaa ja muljahtaa ulos. Istukan mukana pulahtaa verta ja kysyn paljonko sitä on tullut. Kätilö arvioi määrää pieneksi, ja papereissakin myöhemmin lukee 3 desiä synnytyksessä ja 2 desiä istukan mukana. Ponnistelut on viimeinkin ohi.

Kätilö kysyy Miestä leikkaamaan napanuoran ja esittelee meille molemmille istukan. Mies kyselee mistä kohtaa siitä näkee jos äiti on raskausaikana tupakoinut. Kätilö näyttää kalvopussin, vauvan puolen ja mun puoleni, joka ei ole yhtään kalkkeutunut, vaan täysin tummanpunainen. Milloinhan tämä vauva olisi tullut maailmaan ilman hätyyttelyjä? Tuskin milloinkaan, kun ravintotilanne on ollut kunnossa. En ole saanut muita repaleita kuin pienen episiotomian. Sen ompelussa menee hetki ja alan palella sängyllä hiestä litimärässä mekossa. Jalat uskallan itse varovasti nostaa pois tuista. Kun synnytystietoja kirjataan koneelle Mies saa määritellä syntymähetken. Kaikkiaan 25 tunnin synnytyksen viime hetkillä 00.32, vain puolisen tuntia yliaikaisena, raskausviikolla 42+0 olemme saaneet tyttären. Olen koko synnytyksen pitänyt omia sukkia jalassani, jotka Mies puki mulle kotoa lähtiessä. Toisen kantapäästä löydän myöhemmin verta tai vastaavaa, joka lähtee helposti pesussa pois.

Kätilö ompelee mut, yritän kysyä monellako tikillä, mutten saa vastausta, koska ilmeisesti ompelutyyli on sellainen ettei niitä lasketa, en tiedä. Mies pääsee kylvettämään vauvan. Vauva huutaa kuivausvaihetta, ja kysyn voidaanko laittaa omat vaatteet päälle. Kätilö käy kaivamassa laukusta vaatepussin ohjeideni mukaan, tuo sen minulle, ja kaivelen esille jo ennakkoon miettimäni kokopuvun, myssyn ja tumput. Olen pusertanut sisältäni 4145-grammaisen, 51-senttisen vauvan, jonka päänympärys on 36 senttiä. Apgareita vauva sai 9, yhden puuttuvan johtuessa sinertävästä väristä. Käyn vessanovi auki suihkussa, vaikkei oikeastaan enää pyörrytäkään. Synnytyshuppeli on vaihtunut huumaavaan vauvahuppeliin, ja olo on kuumeinen ja heiveröinen. Jäämme Miehen sängylle ihmettelemään uutta ihmettämme, kun kätilö lähtee selvittämään perhehuoneasiaamme. Mies hakee mulle mehua, jogurtin ja voileipiä, muttei itse pysty syömään. Maksalaatikko unohtuu synnytysosaston jääkaappiin, mutta ei mun sitä mielikään tee. Sampanja jää myös odottelemaan parempaa aikaa.

Kätilö viipyy poissa pitkään ja tuudittaudumme jo ajatukseen perhehuoneettomuudesta. Ajattelemme, että siksi saamme olla salissa näin pitkään, koska Mies joutuu kohta lähtemään kotiin pariksi tunniksi. Vasta noin viiden aikaan kätilö palaa lastenvaunujen kanssa. Vauva kapaloidaan peittoon ja vaunuihin, kokoamme tavaramme ja suuntaamme hissillä yhdeksännen kerroksen osastolle suureen perhehuoneeseen. Takaisin lähtiessään kätilö vielä halaa.

On uskomatonta miten niin epäluonnollisessa paikassa ja apuvälinein tuntuva tapahtumakin voi tuntua niin luonnolliselta. Itselleni synnytys jo sinällään oli tärkeä ja upea kokemus, puhumattakaan mitä sillä sain aikaan. Kätilöt, Mies ja lääketiede olivat toki olennaisina tukina ja apuina, mutta koen silti synnyttäneeni itse ja itsenäisesti. En menettänyt kontrolliani missään vaiheessa, vaikka todella omissa maailmoissani olin oikeastaan alusta asti. Jo taksimatkalla ihmettelin rauhallista ja tyytyväistä olotilaani, ja nautiskelinkin siitä läpi koko synnytyksen. En myönnä kokeneeni ikinä varsinaista runners highta, mutta synnytys highin ja endorfiiniin uskon kyllä tuon viikonlopun jälkeen. Puolet lyhyemmän synnytyksen olisin varmaan kestänyt ilman kipulääkkeitä ja toki vauhdituskeinojakin. Tietysti myös hyvät unet alla olisivat auttaneet kivunsietokykyä ja voimaa olisi riittänyt tsempata tehokkaammissa asennoissa synnytystä luonnollisesti vauhdittaen. Konditionaalissa on kuitenkin turha puhua jo tapahtuneesta, etenkin kun lähtötarkastuksessa ei tosiaan tullut mieleenikään antaa synnytykselleni muuta arvosanaa kuin täysi kymppi.

Seuraavana päivänä Miehen piipahtaessa synnytysosastolla hakemassa unohtunutta maksalaatikkoa jääkaapista se on kadonnut.