Kuinka minusta tuli minä (äiti?)

Joku ehkä on vauvakuvien ja hehkutuksen myötä saattanut muistaa tämän alkuraskauden ärrimurritekstin. Ehkä uskallan tunnustaa, että aika samoilla linjoilla täällä mennään vauvasöpöstelyn kanssa edelleen, vaikkakin paria radikaalia poikkeusta lukuunottamatta...

Mulla säilyi ihan laitokselle asti oma vanha mielipiteeni vauvoista ja lapsista. Ne ei kaikki ole todellakaan lähtökohtaisesti söpöjä, ihania ja hassuja riippumatta käytöksestä, vaatteista, vanhemmista ja niin edelleen ja niin edelleen. Onhan niitä sellasia ihan "kato miten se kattoo mua" -kivoja tapauksiakin, mutta ei mulle ole ikinä tullut esimerkiksi tarvetta tai hinkua saada yhäkään vauvaa tai lasta syliin (toisin kuin useimpien eläimien kohdalla tulee)! Jos voi valita lapsettoman ja lapsia sisältävän tilan väliltä, valinta on aina se lapseton. Ihan ne mineimmät vauvanvaatteet on tosi sulosia joo, mutta vähänkään isommat enemmän tyhmän näkösiä. Lastenvaunut (puhumattakaan niistä jo ees taas toilailevista lapsista) on edessä ja vie bussissa ilman lippua matkustaessaan hirveesti tilaa! Vaipat, peppupyyhkeet ja sosepurkit (jos niitä ei kierrätä!) roskaa luontoa! Entäs sitten itkut, huudot, uhmat, vierastamiset tai muut! Apuva, too much!

Loppuraskauden uupumuksessa mua ihan ahdisti ajatus tulevista noin 20 vuodesta. Miten mulla riittää luonne ja jaksaminen kehua piirrustusta joka on oikeesti ei-kovin-hieno? Opettaa moneen kertaan yksinkertasia pikkujuttuja? Tai auttaa vaikka läksyissä kun itelläkin on duunipäivä takana, ruuanlaitto edessä ja treenit ja unet vähissä? Huhhuh! Tuudittauduin kuitenkin ajatukseen, että ehkä se sitten oman lapsen kanssa on eri juttu. Ehkä siihen jotenkin ehtii kasvaa. Ehkä mäkin vielä muutun.

Sieltä omasta takalistosta se yksi vauva sitten kuitenkin vaan muljahti (vaikken oo ihan satavarma tästä vieläkään, ne kätilöt kaivo sen jostain pöytälaatikosta kumminkin!) ja vuorokauden totuttelun jälkeen asiat vaan jotenkin loksahti paikalleen. Mulle ei iskenyt mitään epäluuloa ulkoistunutta otusta kohtaan missään vaiheessa, vaan kaikki kulki jotenkin luonnollisena jatkumona raskausajalle. Ihan samanlainen meidän Tirppa oli jo kohdussakin, joten meillä oli tutustumisaikaa ollut jo ruhtinaallisesti! Muunmuassa vuorokausirytmi sillä on aika samanlainen edelleen, kuin oli mahassakin, alkupäivinä jopa raajojen liikkeistä nukkuessaan mulle tuli jotenkin sellainen tuttu olo, vaikkei ne enää mahassa tuntuneetkaan vaan nyt sen sijaan ne näki silmin. Tyttö on niin isänsä näkönen, ettei erehtyä voi ja käytökseltään taas edelleen ihan kuin mä (oli siis mun mielestä jo masun puolella). Ja neuvolan Täti siis sanoo, että välillä mun ei tarvisi olla niin analyyttinen.

En voi näin parin viikon ikään viime yönä tulleen äitinä myöntää vieläkään itseäni lapsirakkaaksi, en todellakaan. Kaiken rehellisyyden nimissä pitänee tunnustaa, etten varmaan ikinä niin voi tehdäkään! Kuitenkin jo näiden päivien kokemuksella huomaan, kuinka lapsitoleranssi on noussut jo ihan hullusti! Musta on kyllä kiusallista matkustella vankkureiden kanssa bussissa (tekis mieli huudella, että mulla on hei kyllä voimassa oleva bussilippukin laukussa, siinä on kautta ihan maanantaihin asti ladattu ennen synnytystä!), ja vaunujen kanssa muutenkin pyrin väistelemään vaunuttomia ehkä liiankin kanssa. Manducan aikakin koittaa kyllä, kunhan ilmat viilenee, mutta tulen mä vaunuillakin toimeen. Eihän tää vaunuvaihe mikään pitkä kuitenkaan ole, jos koko elämää ajattelee. Ehkä ne muutkin väistää, eikä kaikki katso samalla pahalla silmällä, kuin mä!

Kertaakaan vielä mulla ei ole käynyt pinna edes lähellä mitään rajaa (toisin kuin niin usein raskausaikana, uhhuh). Näin vastasyntynyt on niin helppo, vaikka tottakai hoitamishommissa on sitten ihan eri haasteet mitä vähänkään isommalla. Lukioikäsenä käydyn MLL:n kurssin jälkeen tein kyllä pari vuotta aika tiiviisti keikkaa tutuille ja liiton kautta tuntemattomille ja enimmäkseen juuri aika pienille lapsille. Yleensä nuo hoitotädille jätettävät kuitenkin ovat jo vähintään yli puolivuotiaita. Hyvin kuitenkin perusjutut muistui mieleen jo raskausaikana ja tottakai lukemalla oppii aina. Lapsenvahtiajoistakin kun kuitenkin on vierähtänyt se kymmenisen vuotta! Vaikka vaipan- tai vaatteenvaihto, puklaus ja vauvaleikit on tuttu juttu en kuitenkaan ennen omaa Tirppaa ollut esimerkiksi kenenkään napatynkään koskenut tai kestovaippaa vaihtanut. Lisäksi lapsenvahtina vieraan lapsen kanssa oli aina vähän painetta, enkä ikinä älyttömästi noista keikoista nauttinut (paitsi tutuimpien ja helpoimpien kanssa), joten raha oli suurin motiivi hommalle. Nyt oman ipanan kanssa (ehkä iänkin myötä) meno on rennompaa ja arkisista toistuvista askareista voi jopa nautiskella. Saa nähdä mitä haasteita ikäkuukaudet vauvavuoden myötä tuo tullessaan ja miten niistä selviän, mutta onhan niihin tässä yhtälailla aikaa kypsyä, kuin koko vauvaankin oli raskausaika!

Raskausaikana en oikein ymmärtänyt näitä "ei saa koskea mahaan" -juttuja ollenkaan! Mulla tasan yksi ihminen hipelsi (juopuneena) turhan läheisesti, mutta se sallittiin hänelle ja muuten säilyin neitseellisenä. Jopa oma äiti kysyi lupaa ennen kosketusta! En myöskään ole kokenut imetyksen myötä tuuttieni tai niiden voinnin muuttuneen yleiseksi omaisuudeksi. Toki "miten sulta on tullu maitoa" -kysymys on kuulunut melkein joka suusta, mutta se taas ei rinnuspuoleen sinällään mun mielestä liity sen enempää kuin puklu- tai kakkajututkaan. Eli sama linja on jatkunut muidenkin tietojen ja neuvojen suhteen. Voi tietysti olla, että olen normaalia onnekkaampi läheisten suhteen, mutta mä oon saanut ainoastaan kommentteja ja vinkkejä joista on ollut hyötyä tai iloa tai joita olin jo itsekin ajatellut. Tai sitten oon vaan itse normaalia paksunahkasempi! :D Ja onhan neuvo aina neuvo: hyvällä tarkoitettu ja sisältää jotain tietoa tai jopa kokemusta. Sellasestahan voi kokemattomalle olla jopa hyötyä!

Pari itseäni järkyttävää yllätystä mun on kuitenkin paljastettava lopuksi:

Napatyngän hoidon olin raskausaikana visusti testamentannut miehen tehtäväksi. En ees ottanut selvää miten se tehdään, koska niin päättänyt olin asianlaidan. Kuitenkin kotona jo varmaan ekan vaipanvaihdon yhteydessä olin sitä venyttelemässä ja mies karkasi kauemmas katsomasta! Ei se ole yhtään ällöä, vaan ihan niinkuin omaa haavaansa hoitaisi!

Muut eritteet on saaneet saman yhtä luonnollisen aseman. Aikoinaan kuulosti niin nuhjuiselta jossain kakka-puklu-maito-vaatteissa kulkevien äitien elämä, että toivoi vaan itse säilyvän vauva-ajasta kohtalaisen puhtoisena. Nyt ei pukluilla ja ulosteilla oo mitään väliä, eihän ne edes haise! Isompia maitovahinkoja sitä nyt joutuu sentään välttelemään, koska lattialla lätäköt kerää karmeet kissankarvapallot puoleensa ja multa puuttuu kilpailijat tästä mun personal wet t-shirt contestista... Frendien tissimaitojutunkin mies jo epähuomiossa kokeili! Maistuu kuulemma vedeltä yksi tippa.

Ja aah! Vauvat tuoksuu hyvältä! Omnom! En ois ikinä uskonut! Toista raukkaparkaa, kun mulla ainakin palais käpy jos joku nuuhkis mun päälakea jatkuvasti.